perjantai 22. marraskuuta 2013

Rankka viikko, jota ei pääse pakoon.

Mistä mä alottaisin..? Kun kaikki tuntuu olevan yksi suuri lankakerä, jossa ei ole alkua taikka loppua.

Me mentiin eilen Katrin kanssa käymään sen polilla, olin saanu järjestettyä sille akuutti ajan lääkärin ja psykologin kanssa.
Keskustelu eteni hiljalleen ja loppui sanaan osasto. Tänään. Heti.

Ja niin mä helpotuin, vihdoin mun harteilta on tippunut suuri rakas taakka ja tiedän että Katrista huolehditaan ja sitä hoidetaan parhaalla mahdollisella tavalla. 
Silti mun sisällä on suuri mylläkkä, tyhjyys. Sanoin kuvaamaton pelko. Itseni ja muiden jaksamisesta.

Kaiken lisäksi mä todella järkytyin. Oon viime aikoina ollut todella huolissani mun hyvästä ystävästä, yhdestä parhaasta kaverista, ja kaikki se mun huoli osottautui todeksi. Mä istuin bussissa takaisin päin kun Katri kertoi mulle viestillä huomanneensa että meiän _hyvä_ ystävä on siellä myös. Mä en voinut uskoa .. mä en halunnu uskoa. Ja sillä hetkellä mä tiesin ettei mikään oo hyvin. 

Tiedän ettei mun pitäis murehtia ja asiat on selviintymässä, mutten voi lakata suremasta tätä kaikkea. Mä oon ilonen et Katri haluaa ja ottaakin hoitoa vastaan ja puhuu siellä vaikka se on vaikeaa.


Oon suunnattoman huolissani ystävästäni jolle nämä asiat ovat hyvin vaikeita eikä hän ole syönytkään. Niin huolissani että se saa mut itkemään, helpottunut siitä että molemmat saavat nyt apua ja eivät ole yksin siellä.


Mä en saa edes tähän avattua tätä kaikkea--- tiedän etten ole yksin, mutta silti musta tuntuu siltä.
Meillä on muutto ens viikon torstaina ja nyt olisi saatava kaikki kasaan... miten mä onnistun kun en edes saa itseäni nyt kasaan?
Onneksi äitini ja jotkin ystäväni ovat ottaneet yhteyttä ja tarjonneet apua. Kun mä taas haluaisin vain romahtaa muuttolaatikkojen päälle itkemään.
Onneksi mulla on mun kämppis Nelli, se on mun henkireikä tän kaiken keskellä..


Mä oon viime aikoina ollut hyvin surullinen pääsemättä sitä tunnetta pakoon. Kaikki ylimääräinen asia herättää mussa stressin.
Syömiset on jääny vähemmälle ja ruokahalu on hukassa. Kävelen edes takaisin olkkarin ja jääkaapin väliä enkä saa mitään otettua. 
Soitin isälleni itkuisen puhelun tänään, vaikkei hän yleensä ymmärrä minua niin hän kuuli hätäni. Menin isälleni ja lopulta sain tehtyä vähän pastaa ja leivän. Helpottunut, mutta tyhjä olo..

Pelkään mennä nukkumaan yksin... tyhmä minä, enkö mä osaa yksin nukkua jo? En. Tällä hetkellä. 
Otin eilenkin tarvittavat lääkkeet jotta saisin unta, nukuin yli 12 tuntia ketipinoreiden vallassa. Ja tänäänkin.. nyt illaksi mun täytyy keksiä jotain mikä hiljentää mun ajatukset ja pääsisin nukkumaan ja hetkeksi pakoon tätä kaikkea.

Toivottavasti te voitte hyvin?
Uskon että lopussa kiitos seisoo ja kun muutto on hoidettu ja vanha kotiovi on lopullisesti suljettu, helpotun. Ehkä.. toivon.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Vähän parempi päivä

Olin Paavo- koiran kanssa juhlimassa isänpäivää, iskän ja isän naisystävän kanssa :-) Katri ei päässyt tulemaan voinnin vuoksi:(
Mut juhlat oli ihan onnistuneet. Pieni tiivis tunnella :D hah.


sydänsydän

Isänpäivä "lookki" oli tämmönen...


Aamulla olinki tän näkönen... räjähtänyt..
ja kärsin pienestä viinipäänsärystä :--D hah..
(oikeesti mikä munapää) :DDD?



PikkuPaavo ja Isosisko Fia.
Ne oli leikkien jälkee iha naatteja :)


Huomenna sitten on __Taas__ lääkäriaika ja pohditaan mun selkäkipuja.. kivaa.
Kuitenkin odotan ihan innoissani alkuiltaa kun päästää höpisee vihdoin Wilmiksen kanssa (klik) blogiin.
Ehkä huomisesta sitten myöhemmin kuvia :-)


Mun aivot lyö tyhjää.. ja tää postaus oli aika tyhjää täynnä.
Meen piristää Katrii ja pian nukkumaan.

Kauniita unia kaikille.


ps.
Mä oon niin kiitollinen JA NIIN OTETTU, teidän kaikkien kommenteista viime postaukseen..
kiitoskiitoskiitos.
että uskolsitte tulla kommentoimaan noikin arkaan aiheeseen. En vielä ole ehtinyt vastailemaan kaikkiin, mutta vastaan pian.
OOTTE NIIN MAHTAVIA TYYPPEJÄ!!!!
puspuspus,
Laura

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Kuuleeko kukaan..? Huomaako kukaan? Lukeeko kukaan? Auttakaa.

Mä haluaisin kirjoittaa teille todella arasta aiheesta, josta ois helpompi vain hiljentyä. Mun sanat meinaa jo tyssätä tähän ja silmäkulmia koristaa kyyneleet. Mä yritän pitää naamani pokerilukemissa ja hokea itselleni lohduttavia sanoja.
Muttei mikään lohduta mua. Olen potkinut tämän "hädän" tunteen syvälle sisälleni ja aika ajoin se puskee pintaan ja saa minut voimaan todella huonosti. 


Enkä ole kokenut ikinä näin iso henkistä tuskaa. Kyllä olen ollut masentunut, vaikeasti masentunut, itsemurhan partaalla ja sen ylikin. Mutta mikään ei silti tunnu näin pahalta kuin toimettomuus, tietämättömyys MITÄ TEHDÄ. 


Mitä siis tehdä kun teille TODELLA RAKAS IHMINEN tai jopa tyttö/poikaystävä on erittäin masentunut? Kun mikään ei ole auttanut, ei terapia, ei puhe, EI MONET LÄÄKKEETKÄÄN. Ei mikään.
"mikään ei auta"- mä olen hukkunut tuohon lauseeseen jonka kuulen jo liian usein. Se saa mut niin epätoivon partaalle. 
Mä tekisin mitä vaan että saisin Katrin hymyilemään, mä tekisin mitä vaan että mä saisin sen kaikki kivut pois. MITÄ VAAN.
Mutten mä voi. Välillä mä vihaan sen takia itseäni niin niin paljon. Välillä ajattelen niinkin mustavalkoisesti. "Eikö se vain voi muuttua onnelliseksi, kun on mun kanssa, eikä se saatanan masennus lähde sillä" "Eikö se olekaan onnellinen sit mun kanssa, entä jos oon vaan väärä"

Tiedän että jokainen noista lauseista on paskaa ja en ole masennuksen syy. 



Mä en oo hirveän uskonnollinen ihminen, mutta mä jopa välillä ulkona kävellessäni katon pimeetä taivasta ja tähtiä..... rukoilen että Katri paranis ja sais sen voimaan hyvin.




Mä oon niin herkillä tästä aiheesta, KOSKA MÄ TIEDÄN miltä tuntuu haluta kuolla.. miltä tuntuu kun mikään ei tunnu miltään, miltä tuntuu kun tuntuisi paremmalta vain poistua läheisten takia.

Nyt mä itken hetken---- ja vuodatan mun kyyneleet tähän näppäimmile ja jatkan. Mun on pakko saada puhua..kertoa.. ihan mitä tahansa.



Mä en haluaisi kellekkään sitä tunnetta.. kun se roikkuu perässä niin kuin viimeistä päivää. Irti päästämättä, vaanii sun jokaista hymyä ja haluaa viedä kaiken onnellisen sulta pois. Se on kuin eläisi helvetissä maan pinnalla. Siltä se tuntuu.

Mä haluan auttaa... MÄ HALUAN helvetti vie auttaa... olisimpa mä ihmeparantaja, mutta kun en ole.


Mä maksaisin jokaisesta  Katrin onnellisesta ja aidosta hymystä vaikka mitä, kunhan mä näkisin sen edes joka toinen päivä.

Voi luoja, mä voin vaan niin kuvitella kuinka Katrista tuntuu pahalta, kuinka paljon se ajatteleekaan mua... sitä kuinka se pelkää ajavansa mut masennuksen syövereihin.. tiedän että se peittää niiin paljon pahaa oloa multa, koska se ei halua mun kokevan sitä.

Mulla on vaan niin autuoottoman paha olo etten tiedä miten päin mun pitäisi olla. Mä vaan haluaisin että sillä olis hyvä olla...
HYVÄ OLLA... ONKO SE LIIKAA VAADITTU?!!?!? Mä vain rakastan liikaa ja siksi muhun sattuu. Muttei mun siltikään täydy lopettaa rakastamista, enkä aijokkaan. Koska rakkaus on vahvempi kuin mikään muu maailmassa, eikö niin? Olkkaa kilttejä ja sanokaa "joo"...




Olenko mä yksin... elääkö joku muu samassa tilanteessa..hetkessä?
(jos siellä on joku.. ole kiltti ja kerro )
Mä halusin vaan niin paljon jakaa tän jonkun kanssa,
ja toivoisin että edes joku olisi jaksanut tämän lukea loppuun.
Ei mulla muuta, kiitos.


Musta tuntuu... et puolet musta on hukassa ja huutaa apua.
Jota ei koskaan näy taikka tule.
Mä itken
itken
itken
itken,
muttei kukaan huomaa.



Janna- Sä et ole hullu


Särjetty ja satutettu sinua on monta kertaa
ja nyt kuvittelet että se on sinä jonka päässä viiraa

yhtäkkiä putoat pohjattoman syvään kuiluun
ja luulet että tästä on mahdotonta ikinä toipuu

anna minun
kantaa, auttaa
anna minun anna minun

anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa


sama se vaikka sinä rakastuisit johonkin väärään
sama se jos et sinä opi vielä siitäkään

tärkeintä on ettet sinä koveta sun sydäntä koskaan
jonkunhan on uskottava että vielä rakkaus voittaa

anna minun
kantaa, auttaa
anna minun anna minun

anna minun tulla sun viereesi ja lohduttaa
hullu sä et ole mut joskus sitä romahtaa kivipohjaan
hiljaa nyt mennään mut henkiin sä jäät
hullu sä et ole mut juuri nyt on vaikeaa



Mä rakastan sua, ikuisesti.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Nyt loppu tää pelleily






Nyt lähti mun ruskee tugga... mä halusin tehdä jonkun radikaalin muutoksen, ja tässä tulos. Lilahtava tukka.. ite tykkään tästä kyllä paljon, voin vaa kuvitella kuinka moni tästä ei tykkää.
Mutta enään nykyään mun omalla mielipiteellä on merkitystä :)
onneks, ei tarvii kulkee niiku muut tahtoo.

Viime päivinä oon ollu taas ihan tyhmän helposti syömishäiriön armoilla. Tässä viikonlopun aikana tajusin sen ja mua ärsytti suunnattomasti. Haluan vaihtaa mun elämäntyyliä enkä helvetissäkään halua palata siihen vanhaan "kauniiseen anorexia maailmaan" -vitut, se on ruma ja synkkä. Siellä ei oo mitään kaunista.




Oon ollu jo ties monta viikkoa sairaslomalla mun selän takia :( 
alkaa tää kotona kykkiminen maistumaan jo ihan paskalta.

Mulla on paljon suunnitelmia lähikuukausille. Uudella salilla pitäis alottaa. Mä aijon alkaa rakentaa mun kroppaa, mä haluan kauniit lihakset. Mä haluan jonkun prjektin itselleni ja ajattelin sen olevan hyvä. Nyt uskoltautuisin jo salillekkin,
mutta haluan olla varma ettei liikunnasta tule mulle _enään_ koskaan pakollista.



Tämä kroppa on mielestäni _ruma_


Nämä kropat ovat mielestäni upeita ja kauniita :)





Rehellisesti, kumman te valitsisitte?




Mä en haluais enään hetkeksikään tuhlata aikaa syömismörölle,
elämä maistuu ilman sitä niin paljon paremmalta.
Tiedän voivani nujertaa sen. 
Tiedän olevani enemmän kuin se.
Mä pystyn siihen,
te PYSTYTTE siihen.
Olette kauniita. 

Pus.
Kaunista viikonloppua ja hyvää isän päivää kaikille.



Vielä lopuksi, jos teillä on ihan mitä tahansa kysyttävää niin täällä minä pyörin :-)
ask.fm/LauraEveliiina

perjantai 1. marraskuuta 2013

tää ilta hymyillään

...nimittäin Helsingin yöelämädsä parhaitten kaverien kesken!




Mindy ♡ +Pari muuta ihanaa naista!