tiistai 7. helmikuuta 2012

liikaa salaisuuksia, liikaa kyyneliä kannateltavana


Tää kertoo paljon. Paljon mun ajatuksista ja tuntemuksista. Mua itkettää, luen D:n muistoseinää. Mulla on sitä niiin niin ikävä.
Tuntuu pahalta kulkea tässä sumussa, hukassa. Vailla päämäärää. 
Kun ei tiedä mihin polku johtaa. Monta kertaa se sama huono olo valtaa minut "haluan jäädä tähän tielle makaamaan, en jaksa enään" sitten mä ravistelen itseäni "ET VOI olla noin heikko, ei oo mitään syytä"

Illalla mä halaan mun peittoa. Pyörin sängyssä, ikävöin kaikkea. Ystäviä jotka ovat kauempana tai joita en oo nähny pitkään aikaan. 
Mä luulin et kaipuu helpottaa, mä luulin et ikävä lähtee, mut se ei lähde. Mä en vaan pääse yli. Mulla on kauhea ikävä mun vanhaa TERAPEUTTIA, ihan hirveä, jos luet tän, ni haluun et tiiät kuinka paljon kaipaan sun sanoja, sun haleja. Oot semmonen ihminen jota mul ei koskaan oo ollu elämässä, huomasin et sä välität aidosti. Mulla on niin ikävä. Meinaan purskahtaa itkuun,
miettiessäni sua. Kuinka paljon mun tekiskään mieli juosta sun huoneeseen ja vaan itkeä ja kertoa kaikki mitä en voi kertoa kellekkään muulle. En usko et mul ois ikinä tullu näin iso ikävä, kaipuu. Katon mun huoneen hyllyllä olevaa enkeliä, sen jonka sä annoit mulle. Siitä tulee mieleen sä. Oot mulle ku enkeli
En halua edes miettiä tätä syömismörköä. En halua ajatella sen tappavan minua minuutti minuutilta, hetki hetkeltä. Olen syönyt liikaa, tunnen sen sisälläni. Aamulla ennen leffaa leipä ja muroja. Leffassa vain poppareita Inkerin kanssa. Tulin kotiin viiden jälkeen ja söin kaksi leipää ja muroja, vielä vähän muroja. Vielä pienen kulhon muroja. Oksensin perä perän jälkeen. Tuntuu kuin olisin ahmiva sika. Vaikken ahminut. Jätin lämpimän ruuan, leffa karkit. Oisin voinu jättää vielä popparitkin. Ja ne kaksi kylmää lattea jonka join. Hävettää..

Iskä hätyyttää mua kasaamaan mun tavaroita ja vaatteita pahvilaatikoihin. 
En pysty vielä aloittamaan sitä.

Nyt kun se on varmaa, mua itkettää. Isä haluaa pitää mun rakkaan koiran täällä vanhassa kodissa. Mä joutuisin istua tyhjässä kämpässä. Niinhän mä halusin. Silti tuntuu pahalta. Tiiän kuitenki ettei tää kotiin jääminen ole todellakaan ratkaisu. Tuntuu vain kauhealta pakata tästä talosta 17 vuoden tavarat...

Mä en osaa muuten selittää tätä tunnetta kuin...

9 kommenttia:

  1. Kyllä kaikki vielä järjestyy!! VAikka uusi pelottaa, se kannattaa kohdata että voi päästä eteenpäin elämässään!!!

    Tsemppiä ja jaksamisia sulle!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin toi on totta :) en mä muuten pääse eteenpäin jos en irrota.

      Kiitos, sinnekkin <3

      Poista
  2. Sinulla on ollut aivan ihana terapeutti!! ;o Voi että!
    Ihan tuntui itsellänikin sisällä tuo. Koska minäkin omistan sellaisen
    aikuisen ihmisen joka todella välittää.. :)

    Voimia sinulle♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin onkin, harmi ettei enään. Ikävä on joka päivästä :c
      Voimia takaisin <3

      Poista
  3. Haleja sullekin ja tosi paljon voimia♥ Kumpa kaikki kääntyis pian taas parempaan suuntaan, oon niin huolissani susta :c ♥ koita jaksaa uskoa huomiseen! Oot ihana!

    VastaaPoista
  4. Mulla on ihan samanlainen olo mun nykysen psykan kanssa, en vaan kestä sitä ikävää vanhaan psykaan... Sun terapeuttis kuulostaa niin ihanalta ♥ mut oon susta kans huolissani :/ voimia ♥

    VastaaPoista
  5. Kunpa vain muistat sen, että kaikki on sinun käsissäsi, kun muutat. Älä luovuta, älä päästä menemään kaikkea. Minullakin on sinua ikävä ♥ Tulen kyllä uuteen kotiisi käymään :)

    VastaaPoista
  6. Voi kumpa osaisin sua jotenkin lohduttaa tai piristää. Tai saisi sut tajuamaan, ettei toikaan määrä ruokaa ollut oikeasti yhtään liikaa, liian vähän jopa. :/

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)