lauantai 12. marraskuuta 2011

salaisuuksien seinä murtuu

Se tunne kun halaa ystävää jota on ollut niiiin ikävä. Mä oikeasti hetken tunsin itseni riittäväks. Oon niin pahoillani Marianne että sä oot joutunut salaamaan niin monelta näin isoa taakkaa. Tiedän, että se on ollut ihan liikaa vaadittu. Anteeks et mä saatoin sut tälläseen asemaan. Melkein neljä vuotta, sä oot saanut pelätä mun takia. Mietttiä joka päivä miten voin. Eihän se ole oikein.

Eilen baarissa musta tuntui taas kuinka maa olis järissy mun jalkojen alla. Kun Marianne kertoi, että meidän yhteinen hyvä kaveri on löytänyt mun blogin. Sanotaan vaikka Mindy .. Marianne oli tiennyt tästä jo viikon, muttei tiennyt kuinka kertoa mulle, koska tiesi et tää on mulle tosi arka ja henkilökohtainen paikka. En tiennyt ensiksi kuinka reakoida mun katse jäätyi vain ja sydän jätti lyönnin välistä. Tiedän että minut tunnistaa täältä, voin syyttää siitä vain ja ainoastaan itseäni. Kuitenkin mä olen helpottunut että Mindy tietää. Koska tätä kaikkea on vain niin raskasta kantaa yksin, nyt Mariannellakin on tukea ja ihminen jolle puhua. Se on oikein. 

Mua vain pelottaa omat ajatukseni, pelottaa kuinka läheiseni reakoivat. Loin blogin sitä varten, etten mä järkyttäis mun rakkaita ihmisiä. Vaan täällä olis paikka sanoa kaikki ne hirvittävät sanat. Nyt mul on tullut semmonen olo "voinko mä nyt kirjottaa näin, en halua satuttaa ketään". Haluan vain sanoa teille tärkeille läheisille, anteeksi että kärsitte  minun takiani. Oon niin niin pahoillani. En vain ole nyt jaksanut yrittää nousta jaloilleni.

Kaiken tämän lisäks mun kurkku on tajuttoman kipeä, eikä eilinen baari-ilta helpottanut sitä tosiaankaan. Aamulla mulla ei meinannu tulla ääntäkään suusta. Jopa nieleminen tekee niin kipeää. Toisaalta mun toinen puoli hymyilee ja tietää etten mä voi ainakaan mättää liikaa mitään. Tänään ruokahalu on ollut hieman hukassa. Koska mun mieltä kaivaa vieläkin eilen jaetut nugetit Mariannen kanssa. Silloin mä sallin itselleni nauttia, nyt musta tuntuu et joudun kärsimään siitä.  Syötynä joskus kolmen aikaan kuusi nugettia, pari hörppyä normi cokiksesta ja ranskalaisista puolet. Musta kuitenkin tuntui hyvältä istua Marianne vastapäätä ja tiesin kuinka ylpeä se musta oli. 



5 kommenttia:

  1. sulla on oikeus kertoo täällä kaikki asiat niinku ne on ja sun ei sen takii tarvii alkaa vähättelee totuuksii vaan sen takia koska tiiät että mä tiijän<3 -m

    VastaaPoista
  2. Voi kun pääsisit eroon tästä kaikesta tyhmästä : / niin ei tarvitsisi edes salailla mitään. Sä syötkin tosi tosi vähän ja olet niin pikkuruinen! Että ihan turhaan uhraat ajatuksias niille nugeteille. Paljon haleja ja voimia <3

    VastaaPoista
  3. M- Voi olet rakas. Kiitos et kommentoit. Oon pahoillani etten mä vaan pystyny sanomaan, mua vaan on hävettänyt tää kaikki aivan liikaa. Onneks mulla on teijän laisia ystäviä <3

    VastaaPoista
  4. Musta kanssa on niin surullista kattoa niitä ja miettiä miten maailmasta ei tajunnu paskaakaan sillon.. onneks.

    Muista, et kirjotat tätä blogia vaan itteäs varten ja saat purkaa tänne _kaiken_, sitä varten tää on.

    Miljoona voimahalia rakas<3

    VastaaPoista
  5. Minä niiiiiin haluan sinne sinun luokse, sinua halaamaan <3! Minäkin tarvitsen sinua ja saat kirjoittaa kaiken tänne. Välillä joistakin asioista on niin vaikea puhua ääneen, joten on hyvä että saat edes jollain tavalla ilmaistua niistä. Tiedätkö, marraskuu on jo pian puolessa välissä. Aika menee kyllä nopeasti. En osaa edes kuvailla, kuinka ihana olet ♥

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)