keskiviikko 30. marraskuuta 2011

kulta pieni älä hajoa

miksi miksi teit niin
väsyitkö elämän vaatimuksiin

mikset kertonut peloistasi
joita kannoit sielussasi
nyt kaikki on niin tyhjää
sanatonta ikävää

en vielä oikein edes ymmärrä
tätä kylmää pimeää

kulta pieni mä tahtoisin
ottaa sinut taas syliin
ja puhaltaa pahan pois
että kaikki taas hyvin ois

kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa
niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa
lopulta pimeyden 

 
miksi miksi teit niin
petyitkö unelmiin valheellisiin
sitä käsittää ei voi kukaan
miksi lensit tuulten mukaan

sä peitit taitavasti
jäljet kyynelten
ja kun en pinnan alle katsonut
niitä koskaan nähnyt en 
Johanna Kurkela- kulta pieni
(tajuttoman kaunis kappale)

Nyt tuntuu kyllä heikolta. Kieltämättä tunnistan omat virheeni.
Tiedän tekeväni väärin, mutten pysty estämään itseäni. Panttaan syömistä ja lopulta uskollaudun äidin luokse yksin. Mietin otanko leipää vai suklaa palan. Otan suklaapalan ja kaksi keksiä. Päätän etten oksenna, en ole syönyt liikaa. Vai olenko sittenkin? Rohkeennun ja otan kaksi ohutta leivän palasta. Tuijotan peilistä omaa kuvaani ja menetän voimani, ryntään vessaan ja tyhjennän itseni. Miksen mä pystynyt hillitsemään? Miksen mä pystynyt sanomaan ei. 
Miksen mä ikinä pysty. 

Sanotaan että virheistä oppii. Kyllä ehkä, mutta minä en ole oppinut. Olen toistanut jo monta vuotta tätä samaa tuskaista kaavaa. Ihminen itse voi tehdä elämästään helppoa tai vastaavasti vaikeaa. Haluanko mä tosiaan asioiden olevan näin? En.. mutten halua itseni näyttävän tältä.  Nyt jos rehellisesti kysyisin itseltäni ; Lopettaisinko laihduttamisen 40 kiloisena? nopeasti vastaisin kyllä, mutta en kuitenkaan luultavasti uskoltaisi alkaa syömään, koska lihoisin ja eläisin samaa kierrettä yhä uudestaan ja uudestaan. Tässä taudissa ei pysty ikinä olemaan tyytyväinen kuin sen pienen hetken nähdessään kevyemmän numeron vaa'assa. 
 
Kadun sitä että päätin lähteä tälle tielle. Mä kadun niin paljon, enkä voi muuttaa sitä asiaa. Nyt mä olen tässä sairaassa kierteessä enkä tiedä kuinka nousta. En usko laihtuvani.. 
uskon vieläkin että mun geeneissä on joku virhe ja vain lihoisin. 
Miksen minä osannut käsitellä lapsuuden arpia, hylkäämisiä ja riitoja muulla tavalla? Eihän vanhempien asiat olleet minun vikoja, silti minusta tuntuu vieläkin siltä. 
Uskon tämän kaiken olevan minulle rangaistus, ja en vieläkään näköjään ole kärsinyt siitä tarpeeksi. Milloin tämä loppuu?
nyt tuntuu vaan niin pahalta

6 kommenttia:

  1. Kiitos eilisestä puhelusta<3 Tuli vähän parempi olo ainakin :) En malta odottaa lauantaita, että nähdään, on ollut niin kova ikävä rakas <3

    VastaaPoista
  2. Voisinko saada kutsun salaiseen blogiisi? :)
    a-starlet@luukku.com

    Voimia sinulle, pikkuinen! ♥

    VastaaPoista
  3. Sä oot jo pieni <3 Kiitos, samoin !

    VastaaPoista
  4. Kulta pieni mä tahtoisin
    Ottaa sinut taas syliin
    Ja puhaltaa pahan pois
    Että kaikki taas hyvin ois
    Kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa
    Niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa
    Lopulta pimeyden
    Niin siinä käy rakas, ei paha voita. En anna sen voittaa. En sinua. ♥

    VastaaPoista
  5. :(( voi en minä halua aiheuttaa kellekää tollasta oloa. :'( anteeksi rakas. :(♥

    voimia ihana<3

    VastaaPoista
  6. Voi siskorakas :C Mä niin toivoisin että kykenisit lopettamaan laihdutuksen NYT, koska sun ei tarvi laihtua, ei yhtään :( Kumpa voisin ottaa edes osan tuosta sun pahasta olosta pois...PALJON VOIMAHALAUKSIA♥

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)