keskiviikko 30. marraskuuta 2011

kulta pieni älä hajoa

miksi miksi teit niin
väsyitkö elämän vaatimuksiin

mikset kertonut peloistasi
joita kannoit sielussasi
nyt kaikki on niin tyhjää
sanatonta ikävää

en vielä oikein edes ymmärrä
tätä kylmää pimeää

kulta pieni mä tahtoisin
ottaa sinut taas syliin
ja puhaltaa pahan pois
että kaikki taas hyvin ois

kulta pieni jos olisit jaksanut odottaa
niin olisit nähnyt sen miten valo voittaa
lopulta pimeyden 

 
miksi miksi teit niin
petyitkö unelmiin valheellisiin
sitä käsittää ei voi kukaan
miksi lensit tuulten mukaan

sä peitit taitavasti
jäljet kyynelten
ja kun en pinnan alle katsonut
niitä koskaan nähnyt en 
Johanna Kurkela- kulta pieni
(tajuttoman kaunis kappale)

Nyt tuntuu kyllä heikolta. Kieltämättä tunnistan omat virheeni.
Tiedän tekeväni väärin, mutten pysty estämään itseäni. Panttaan syömistä ja lopulta uskollaudun äidin luokse yksin. Mietin otanko leipää vai suklaa palan. Otan suklaapalan ja kaksi keksiä. Päätän etten oksenna, en ole syönyt liikaa. Vai olenko sittenkin? Rohkeennun ja otan kaksi ohutta leivän palasta. Tuijotan peilistä omaa kuvaani ja menetän voimani, ryntään vessaan ja tyhjennän itseni. Miksen mä pystynyt hillitsemään? Miksen mä pystynyt sanomaan ei. 
Miksen mä ikinä pysty. 

Sanotaan että virheistä oppii. Kyllä ehkä, mutta minä en ole oppinut. Olen toistanut jo monta vuotta tätä samaa tuskaista kaavaa. Ihminen itse voi tehdä elämästään helppoa tai vastaavasti vaikeaa. Haluanko mä tosiaan asioiden olevan näin? En.. mutten halua itseni näyttävän tältä.  Nyt jos rehellisesti kysyisin itseltäni ; Lopettaisinko laihduttamisen 40 kiloisena? nopeasti vastaisin kyllä, mutta en kuitenkaan luultavasti uskoltaisi alkaa syömään, koska lihoisin ja eläisin samaa kierrettä yhä uudestaan ja uudestaan. Tässä taudissa ei pysty ikinä olemaan tyytyväinen kuin sen pienen hetken nähdessään kevyemmän numeron vaa'assa. 
 
Kadun sitä että päätin lähteä tälle tielle. Mä kadun niin paljon, enkä voi muuttaa sitä asiaa. Nyt mä olen tässä sairaassa kierteessä enkä tiedä kuinka nousta. En usko laihtuvani.. 
uskon vieläkin että mun geeneissä on joku virhe ja vain lihoisin. 
Miksen minä osannut käsitellä lapsuuden arpia, hylkäämisiä ja riitoja muulla tavalla? Eihän vanhempien asiat olleet minun vikoja, silti minusta tuntuu vieläkin siltä. 
Uskon tämän kaiken olevan minulle rangaistus, ja en vieläkään näköjään ole kärsinyt siitä tarpeeksi. Milloin tämä loppuu?
nyt tuntuu vaan niin pahalta

tiistai 29. marraskuuta 2011

milloin mä pääsen kotiin, milloin mä pääsen maaliin

kaikki on jotenkin sekasin, kaikki palat on hukassa. Poistin eilisen pahan oloni kolmeen lääkkeeseen. Ekaksi ataraxeja, ne ei toiminu. Perään ketipinoria. Ja unohdetut masennuslääkkeet. Vaikuttiko jo yksi päivä tähän hajoomiseen? Niin riippuvainenko mun "elämä" on niistä. 

Kaiken huipuks, se sosiaalityöntekijä jolle oon puhunut tästä kämppäasiasta, joutuu tekemään sossulle ilmotuksen eteenpäin mun iskästä.. koska mun pikkusisko on alaikäinen.  Sen jälkeen mikään ei tuu palaa ennalleen. Isä tulee vihaamaan mua loppu elämänsä, siitä et mä kerroin miltä musta tuntuu. eikä mulla oo enään mitään asiaa takaisin. tää koko tilanne ahdistaa mua, nyt istun äidillä ja yritän tänään saada unta. Kaikki vaan pyörii yhtenä sekamelskana mun päässä.
miksen mä voi vaan laihtua?  Toivoisin niii et heräisin joku aamu 10 kiloa laihempana, ainaskin.

eksyin sovittamaan eilen tuota mekkoa. Vielä on paljon laihdutettavaa :(



ps. salaisessa blogissa on uusi postaus.

maanantai 28. marraskuuta 2011

voitko hakea mut täältä jo pois..

Kuinka nopeasti kaikki voi hajota käsiin?
Mua heikottaa, ei siksi ettenkö olisi syönyt.
Vaan siksi että muhun iski niin lujaa se tunne.
Tunne et nyt mä luovutan. Nyt mä en enään jaksa.
Mun ei enään tarvitse jaksaa. Mä saan nyt olla heikko
ja lähteä. 

Tiedän et moni rakastaa mua ja mä heitä, totta helvetissä.
Mutta mä en jaksa. Haluisin itkeä teidän olkapäätä vasten ja
anoa teitä ymmärtämään, antamaan mulle joskus anteeksi.
Edes ymmärtämään et mun on pakko lähteä. Oon liian heikko 
edes elämään tätä normaalia hyvää elämää joka mulle suotu,
en osaa käyttää tätä niiku kuuluis. Tuhlaan sen tälläiseen,
enkä voi tehdä muuta, koska en osaa, koska en halua. Haluan
vain tätä, mitä ei edes voi kutsua elämäksi. Ja kun mä saan 
jostain otteen, mua alkaa ahdistamaan kun mun elämä muistuttaa edes hieman elämää. Niin siinä vaiheessa mä taas putoan ja kaikki
pahat mustat asiat valtaa mun pään. Mä en enään ymmärrä itteeni ja oon niin väsynyt edes ymmärtämään.

Tiedän, kuullostan nyt itsekkäältä, luuserilta. Mutten mä enään tiedä mitä tehdä. Mä haluaisin vain hajota tähän paikkaan.
Tyhjentää kaapit ja odottaa että nukahtaisin. Vaikka mikään ei ole nyt raskasta, musta tuntuu et elossa pysyminenkin vie 
kaikki mun voimat.

Niin heikko mä olen.
anteeksi.

itkettää

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Mun kuuluis pelätä, mutten mä jaksa enään


Anonyymi kirjoitti...
tiijjän kuka oot, tän takia lintsaat koulusta vai? 
Anonyymi kirjoitti...
sithä sua tuskin haittaa jos kerron koko koululle?        
mun on  ihan pakko alottaa tästä aiheesta. Mä en oikeestaan jaksa enään pelätä, kuka mut tietää ja kuka ei. Tottakai ois kiva jos siitä ilmotettais mulle henkilökohtaisesti. Ei se haittaa, itsehän itseni "paljastan". Mutta sitä en ymmärrä miksi täytyy kiristää, uhkailla ja saada toisen olo pahaksi? Mutta ei, ei mulle kyllä tullu paha olo. Nyt on vaan semmonen olo et "ihan sama, mä en jaksa tollasta" Jos ihmiset alkaa mua siitä vihaamaan niin siinäpä vihaa sen minkä jaksaa. Mulla ei oo mitään menetettävää, koska mun rakkaat ihmiset tuntee mut ja tietää kaiken. Mut silti välillä ihmettelen miksi jotkut tekevät näin? En pysty ymmärtämään. Halusin kait vain sanoa, että olen pelännyt mun elämän aikana jo tarpeeksi, ja enään en vaan jaksa :(

Mulla on nyt ihan siedettävä olo. Tunne kuitenkin ikävää, kovaa ikävää. Mulla on ikävä kaikkia ihania ihmisiä. Varsinkin mannaa, äänetöntäkuolemaa, Vadelmaa, Mariannea, Carinia. Ja Zasia vaikka siitä ei ole kauaan kun mä nukuin sen kainalossa. Jos totta puhutaan mä oon todella stressaantunut, huolissani; teistä kaikista. Kun mä luen teidän postauksia, mulle tulee niin paha olo kun en voi auttaa.
Otin viime yönä taas ataraxia, mulle on määrätty kerralla vaan yks, mut se on niin pieni määrä et otin kerralla kaksi. nukahdin nopeasti. Mutta yö oli tuskainen, mä näin taas kauheita unia.

Olin menossa tanssitunnille ja olin pukeutunut löysiin vaatteisiin ja kaikki muut olivat kireissä ballerina mekoissa. Opettaja tuli mun kohalla ja huus mut vaihtamaan kireen asun. Tulin takaisin ahdistuneena ja seisoin kireä paita päälle. Opettaja katsoi minua ja kroppaani, nosti paitaa ja sanoi "olet tuollainen lihaksikas läski" ja mun maha oli hirvittävä. Juoksin salista pois ja lukittauduin vessaan itkemään, menin suorastaan sekaisin niistä sanoista. Lopulta juoksin koulusta ulos.  Uni tuntui niin elävältä, satuttavalta ja todelta. En edes pääse unissani karkuu näistä painajaisista.. tänään olen herkutellut(liiasti) ja ollut urheilemassa.

Toivon vaan et herään tästä unesta. Toivoisin herääväni vuoteen 2009, jolloin voisin vielä perua kaiken tämän.

Nyt taidan mennä sänkyyn ja ottaa muutaman ataraxin. Olette rakkaita kaikki.
Rakastuin

lauantai 26. marraskuuta 2011

please pain, go away

jokin estää minun hyvänolon tunteen. Se tulee välillä, mutta ahdistus ei anna sille tilaa. Makasin eilen Zasin vieressä ja mulla oli turvallinen olo. Kun olen yksin pelkään mitä päähäni juolahtaa. Haluaisin vain tukahduttaa itseni rauhottaviin. Söin eilen lohta, 15cm kevyt subin, jugurttia ja karkkia Zasin seurassa. Tiedän et söin liikaa.  Mutten jaksa ajatella.

Nyt olen  Carinin kanssa. Oon nii kiitollinen ettei mun tarvitse pelkää tääl itseäni yksin. Onneks mulla on Carin ja pari muuta ihanaa täs mun vieres.

Halusin yllättää Carinin tänään ja ostaa meille herkkuja ja nauttia yhdessä. Ostin sipsiä, irttareita, jugurtteja ja siideriä :) Mun läheiset on mulle kaikki kaikessa. Mä en ois mitään ilman niitä. Ollaan istuttu saunassa ja juotu sidukat ja nautittu herkkuja. Kunnollisena ruokana tänään on siis patonki ja leipä, mutta mä oon muutenkin syänyt tarpeeksi.


Nauttikaa viikonlopustanne. Mäkin yritän, ja tästä seura ei ainakaan vois paremmaks muuttua. Haluaisin et mul vois aina olla näin turballinen ja hyvä olo.

ps. Zas löysi eilen mun jalasta melko uuden viilto jäljen.. "mikä toi on, mihin oot satuttanu ittes" mä hiljenin ja sanoin "en tiiä" sit se nous ja katto sitä tarkemmin ja meni takas hiljaa makaan... 

perjantai 25. marraskuuta 2011

antakaa mulle lupa

pyydän etukäteen tätä tulevaa sekavaa purkausta. Mun päässä pyörii vaan yks ainut kysymys; mikä vittu mua vaivaa? Mä vihaan tätä, mä vihaan itseäni. Vain siksi etten osaa olla normaalisti, etten halua. ja mistä tämä hirivttävä viha taas kumpuaa? Jäätelöstä, ruuasta.. kaikesta siitä paskasta. voi kyllä, mä menin syömään aamupäivällä jäätelöä ja nyt illalla. Menin kavereiden kanssa ikeaan, he tilaavat hodaria. Minä en ota. Mietin jonkun aikaa ja päädyn jälkkäriin ja syön jätskin heidän kanssaan. Siitä vasta se huono olo tulikin, kun olin syönyt jo aikasin aamulla kaksi leipää.
Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Illan jätskin jälkeen mä taas murrun ja päädyn siihen samaan vanhaan piinaavaan ratkasuun. Mua hävettää. Mul on ollu tänään ihan hirveä mättö olo, mun on tehny mieli syödä melkein mitä tahansa. Jotain josta saa energiaa. Onneks meillä ei ole sipsiä tai mitään, nyt ois vika hetki alkaa bulimikoimaan... sen jos tekisin, sekoisin totaallisesti.  Oon syöny niin paljon liikaa, voin pahoin.
Huomenna mulla ei oo koulua (luojan kiitos..) terapia on  aamupäivällä kahdeltatoista. Inhottaa mennä sinne, mul ei oo mitään sanottavaa. Hymyilen ja sanon kaiken olevan mainiosti. 
Tai sitten puren huulta ja kerron kuinka mä alan saada tarpeeksi tästä jatkuvasta kuristavasta tunteesta. Illan oonkin töissä ja töistä mun ois tarkotus mennä Zasille, se kutsu mut niille istuun iltaa, juodaan varmaanki jotain. Mä nyt jo mietin kipeesti miten mä hoidan huomiset syömiset. Kumpa en söisi mitään..
En oikee enään ymmärrä itseäni. Nukun arkisin nykyään 4-6 tuntia. Herään ja kaikki tuntuu epätodelliselta. Suoritan kaiken rutiininomaisesti. "mun on pakko, pakko, pakko"  En voi tehdä mitään puolilla voimin. Olin tänään työhaastattelussa ja sain myös sen keikkapaikan. Olin hetken ylpeä. Mä haluan hukuttaa nää ajatukset. Haluan tukehtua ja unohtaa. Valua vain pois. Haluaisin kaikkien ihmisten vain päästävän musta irti. Sanovansa vihaavansa mua niin mun ois helpompi, helpompi hyvästellä.  Mä en halua satuttaa, ja tälläkin hetkellä satutan niiin montaa ihmistä, että mietin usein onko tämä enään oikein muille? Aiheutanko minä enemmän pahaa oloa kuin hyvää.. epäilen ensimmäistä.
fädätty:
2x leipää
pehmisjäätelö
6 karkkia
ennen treenejä 2x leipää
mandarini
maistettu yhtä rankalaista
ja lihasta murunen
kello 22.45 jäätelö
oksensin sen minkä jaksoin..
Mua itkettää taas miettiä mun lauseita, anomuksi...

" lupaatko ettet oo vihanen jos mä menen, lupaatko että annat anteeksi, mä rakastan sua silti. ja suojelen sua aina paremmasta paikasta. Lupaan ettei muhun sattuis enään, ole kiltti päästä mut "


 nyt taitaa olla lääkkeen paikka,
en pysy enään kasassa.

keskiviikko 23. marraskuuta 2011

mä en jaksa enään tätä ikuista taistelua


aamulla mä katson leipäpussia mutten mä voi. mä en saa.
Juon kahvin yhdellä kulauksella. Käytän koiran ulkona ja lähden kerrankin ajoissa kouluun.  Mä koko päivän hoin itselleni "en syö tänään paljoa, mä en voi". En tiedä miks mä rikoin sen ajatuksen. Söin liikaa. Vaikka tiiän ettei se ole kauheasti liikaa, mutta silti. Nyt tällä hetkellä kaikki on liikaa.

Ahdistus hipoo taas korkeella. En haluaisi ottaa rauhottavaa, koska aamulla herääminen olisi hankalaa. Mun täytyy lukea vielä kokeisiin.. enkä osaa mitään, siltä musta tuntuu. Olen ollut poissa tunneilta ja huomenna se kostautuu. Haluaisin itkeä mutten jaksa.
Tänään olin carinin kanssa salilla kahdella eri tunnilla: zumbassa 55min ja coressa (lihaskuntoa) 30min. Tuntui etten olis tehnyt mitään.

Läskeilyt: 
        
klo 13.30 kevyt jugurtti 2x
klo 15 leivät (kuvassa) ja jäätelö(kuvassa)
klo 21.30 jäätelö (hieman isompi annos kuin kuvassa..) yksi rieska. Kulhosta muutama lusikallinen rahkaa ..ja minä luuseri oksensin.
           



          

Kiitos suuresti kaikille kommentoijille. Olette ihmeellisiä, teidän kaltaisia ihmisiä 
pitäis löytyä paljon enemmän täältä maailmasta. Olette tärkeitä,
muistakaa pitää hyvää huolta itsestänne. Lupaattehan ?


mä olen vain lopen uupunut tähän kaikkeen.
En tiedä, mutta minusta olen yrittänyt tarpeeksi.
Käynyt osastoilla, polilla ja eri lääkäreillä.
Mä en jaksa enään. Syönyt lääkkeitä,
olo on hieman kohentunut (ties mikä olo
nyt ois jos en söis niitä)... en halua tietää.
Silti tää ei jätä mua koskaan rauhaan.
Ja alan uskomaan pikkuhiljaa siihen et mua
ei oo koskaan ees tarkotettu olemaan onnellinen
ja terve. Tää vie vaan kaikki voimat. Ja muhun sattuu.

unelmia ja karuja totuuksia

Leikin säännöt kiristyvät. Onnistumisen tunteet vähenevät. Tilalle jää vain pettymys, epäonnistuminen. Mikään ei ole hyvä, mikään ei riitä. Suoritusta suorituksen perään.
Mulla ei oo enään vaihtoehtoa "lepo", mun täytyy paiskia töitä kroppani eteen, unelmani eteen. Koulun eteen ja tulevien työvuorojen eteen. (yksi haastattelu takana ja sain paikan, toinen haastattelu torstaina ja yksi keikkatyö jo tiedossa) mua vähän pelottaa miten mä jaksan, mutta mulla ei oo vaihtoehtoja. Mä en saa levätä. Oon levänny nyt tarpeeks. Lintsannut, luovuttanu ja uppoutunu sängyn pohjalle.
Näytän kaikkien silmissä saamattomalta laiskurilta. Luokkatoverit miettivät missä olen "olet jatkuvasti kipeä.." opettajat pyörittelevät päätä. Isä huutaa kotona. Yksin minä itken ja lepään. Vaikkei mikään lepo ole minulle suotu.
Toivoisin jonkun pystyvän rakastamaan minua tälläisenä, tuntuu vain etten riitä vaikka tekisin mitä. Hymyilisin, nauraisin, auttaisin. Mitä vain.. en osaa tehdä ketään onnelliseksi, en vain pysty siihen. Enkä tiedä pystyykö kukaan tekemään minua onnelliseksi?
 Ylemmässä kuvassa on unelmakoivet <3 ja alemmassa on taas hirvitys, minä.
 reisiväli isoampi hieman nojattuna eteenpäin jalat yhdessä. Olisikin normaalisti tuollaiset edes.
 pieni pala minusta..

päivän mussutukset: 
klo 10 2x leipä ja kahvi          
klo 13.30 yksi konvehtisuklaa
klo 18 2x leipä ja pieni rieska 
klo 20.30 5 karkkia 2 piparia
klo 23 mandariini                  
 
you lost the game

maanantai 21. marraskuuta 2011

tarvitsetko edes minua?

Aamulla näen suihkun peilistä lamaantuneet kasvot. En ollut tunnistaa itseäni siitä. Eilinen rauhoittava ei ollut järkevä sillä en meinannut millään enään herätä siitä pahasta olosta. Minua heikotti, jalkani tärisivät. Miksi? Olenhan mä syönyt tarpeeksi. Luovutin ja söin kuuden jälkeen aamusta  kaksi leipää ja join kahvia. Seuraavan kerran havahdun Carinin seurassa ennen salille lähtö etten ollut vielä syönyt mitään sen aamuisen jälkeen. Söin taas kaksi leipää ja muutaman viinirypäleen. Salilla kulutin crossilla jokusen 105 kaloria josta menimme spingin tunnille polkemaan 55minuutiksi. Olin tehdä kuolemaa, tunnin loputtua mulla oli kuitenkin voittajafiilis, vain sen hetken.. Siltikään se läskiahdistuis ei jättny mua rauhaan. Farkut puristi ja isonin peilissä monella kymmenellä kilolla.
Tuntuu pahalta etten saa tuntea kipua niin kuin haluisin. Se kipu tulisi näkymään ihollani. Se kipu näkyy jo ihollani, mutten muista enään sattuiko se edes. Siitä on vain jäljellä enään jälki. Tuntuu vain liian tyhjältä, liian mitättömältä. Tarpeeton.
Jos mä kuiskaisin yöllä sinun nimeäsi.
Anoisin apua, auttaisitko sinä?
Jos minä katsoisin sinua silmiin, 
näkisitkö sinä lävitseni? 
Huomaisitko tuskani silmistäni ?
Olisitko tässä, vai jättäisitkö sinä minut?
Minua pelottaa olla yksin, 
yksin itseni kanssa.
Yksin tässä maailmassa.
Ole kiltti äläkä jätä minua.
Minä tarvitsen sinua nyt enemmän kuin koskaan.

koska minä en taida selvitä.






4x leipää
hapankorppu
muutama viinirypäle
murusia kuivakakusta...

It just hurts too much to be me

Tuntuu oudolta. Eilen makoilin Viltsun kanssa kylmällä lattialla. Kunnes hiljaisuus hajosi sanoihin "Anteeks mun on pakko sanoa,oon miettiny et miltä se tuntuis jos oltais enemmän ku kavereita. Tykkään susta" Mun suu loksahti auki, tiesin Viltsun pitävän musta, mutta se et se vihdoin sano sen. Se ei enään haikeile sen entistä. Mä pystyn olemaan sen kans ihan omaitteni, en häpee mitään. Tuntuu oudolta, oikeastaan mul tuli paha olo. Koska Viltsu tietää musta ja Zasista ja meidän "jutusta" ja nyt sit sano ton. "Tiiän, ei ois nyt pitäny sanoa. Mut tää menee just näin, sit haluaa kun tietää ettei voi saada jotakuta."
Viltsu varmasti tietää kuinka saa mun ajatukset sekasin. kuitenkin meidän välillä ei tapahtunu mitään vaikka olin humalassa ja oltiin kahdestaan. Aamulla olin onnellinen kun heräsin sängystäni ja Viltsu sohvaltamme. Näin  Zasia ja tajusin että haluun viettää sen kanssa aikaa ja tutustua. Vaikka ollaanhan me edetty tosi nopeesti, silti tähän asti on tuntunu hyvältä olla Zasin vieressä.

Mua on heikottanu tänään tajuttomasti. Ajoin paniikissa autoa samaan aikaan kun mun kädet tärisi. Kuitenkin olo helpottu jossain vaiheessa. Oon vieläkin sitä mieltä et mun keho on erilainen ja mul on joku outo geeni et en tarvis ruokaa (jep tiiän kuullostaa todella idioottimaiselta!! Ja voitte kuvitella kuinka mun lääkäri melkein nauro tolle, koska tiedän itekki et toi kuullostaa tyhmältä) mua on viime päivät oksettanu mun huonot ruokavalinnat. Karkkia ja alkoholia. En saa mistään vitamiineja ja energia tulee jostain sokerista. Tänään on vaan ahdistanut ja ahdistanut. Aamulla Viltsu yritti tyrkyttää ranskalaisia mulle, mutten edes maistanut. Zasi yrittää tyrkyttää yhden suklaapalan jälkeen lisää, en ottanut. Nuo ovat ainoita asioitajoista oon tänään ylpeä.

Ruuat tänään:
2x pientä leipää 
n. 100grammaa haribo karkkeja 
plus 3 sipsiä
Yksi suklaapala
mandariini

Karkit ja suklaa oli liikaa.
Sinä hetkenä kun söin niitä 
Zasin vieressä, tunsin itseni
niin epäonnistuneeksi.
Mä oon vaan niiin väsynyt jaksaakseni.
Mutten mä voi muuta, en saa jäädä enään tästä kivusta kiinni.
Kun mikään ei helpota on vain 
parasta peittää kyyneleet hymyllä.


mun kohdalla tämä ei voi
edes riitäytyä käsistä.
mä en edes pysty laihtumaan,
saati sitten kuihtumaan.

lauantai 19. marraskuuta 2011

EN VOI OLLA NÄIN SIKA


just nyt mua oksettaa aivan suunnattomasti. EN oo pitkään aikaan syöny energiamääräsesti näin paljon. Kuvottaa ajatella jopa nytten. Mutta eilen leffassa söin siis karkkia noin 250grammaa ja sit mun kaveri tuli yöks ja oli ostanu sirkusaakkosia ja olinhan jo pilannu koko päivän ruokailut niin vedin sit niitäki varmaan viel 250grammaa... ja kaksi kaurakeksiä ja kaksi joulutorttua. EN tajuuu kuinka oon voinu syyä noin paljon.
  
Tänään oon syöny aamulla taas (jatkaen samaa linjaa) kaksi joulutorttua, melko pieniä. Ja viiden aikaan iltapäivällä kaksi ruisleipää. Nyt kello tulee kymmeneen ja on vähän nälkä. Viltsu on tulossa meille ja tuo jotain kevyitä siidereitä mukana. Vietetään iltaa ja katotaan Big Brotherii. Mul on jotenki kauhee huono omatunto siitä et nään Viltua ja Zasia samaan aikaan. Halailen Viltsua ja makaan sen kainalossa. MUTTA me ollaan vaan kavereita, muuta nyt ei oo tapahtunu. Ja oon sanonu Zasille et Viltsu on ja tulee olemaan mun parhaimpia ystäviä ja vietän sen kans aikaa samanlail ku muittenkin. Teenkö mä siis väärin jos esim makaanViltsun vieressä ihan ystävänä? Niinkuin makais tyttökaverinkin vieressä. Sanokaa kiltit jotain! Samaan aikaan tuntuu oikeelta ja samaan aikaan väärältä :/

Mun vatsa on turvoksissa ja tuntuu aivan hirveeltä. Muistan tasan tarkkaan miltä näytin kun painoin 53 kiloa 2009 vuonna ja näytän siltä just nyt. Miksen mä onnistu? Koska oon heikko ja sorrun.

perjantai 18. marraskuuta 2011

joskus tuntuu hyvältä

Kerranki mulla on ihan hyvää kerrottavaa. Olin siellä leffassa ja ostettiin n. 400g karkkipussi ja molemmathan siitä söi. Mua ahdisti, mut lähdin sit koiran kans lenkille, hölkkäsin, kävelin ja juoksin. Enhän mä nyt niitä tosiaan kuluttanu. Mut tänään syöty hapankorppu ja karkkia.
 
Täs on kuvii mun karseesta lenkkiasusta :D

näytän oudon pitkältä ja kapeelta.. jota en siis ole :D



nyt ootan mun kaveria meille yökyläileen (se tyttö josta oon puhunu joka on kait hieman ihastunukki muhun... mutta mullahan "on" Zas.) et kaverina vain :) Puin farkut jalkaan ja mun jalat leveni varmaan miljoonakertaa... en jaksa välittää. Syy miks oon ollu tänään ilosempi on se et MULLE soitettiin duunista johon oon hakenut (sosiaali-alaa) ja oon ikionnellinen jos saisin sen. Sit ois raha-asiatki paremmas kunnos tulevaa kämppää varten. Kerranki musta tuntuu et nyt on ees jotain hyvää tulossa. Haastattelu on vasta torstaina, mut toivon tosiaan saavani sen duunin.

HYVÄÄ VIIKONLOPPUA KAIKILLE IHANILLE. 

MUISTAKAA ET OTAN VASTAAN NYT NIITÄ POSTAUS IDEOITA, JOTEN MIELIKUVITUSTA!!!

Miksen mä pysty elämään

tänää on ehkä epäonnistunein päivä ikinä. Tiesin jo eilen et tuun lintsaamaan tänään koulusta, mä en jaksa hymyillä. Jäin siis kotiin makaamaan. Yhtäkkiä huomasin et se sossu tyyppi soittaa mulle ja pyys mua tapaamiseen. Tehtiinki sit jo asuntohakemukset yhdes. Nyt se asia on ainakin menossa eteenpäin. Tiiän etten saa kämppää heti. Ja eniten mua ahdistaa raha-asiat. 

Mul on niin kauhee säälittävän laiska olo. Muut jaksaa käydä töissä, koulussa ja harrastuksissa. Mä en jaksa noista mitään. Lintsaan ja meen sieltä mistä aita on matalin. 
Oon kyllästyny tähän kun musta ei oo mihinkään. Laihduttaminen oli ennen asia, jossa mä olin hyvä. Nyt en oo enään siinäkään. Tänään oon syöny taas jokusen 1000 paikkeilla ja oksetanu kaks kertaa(mun kurkku on tajuttoman kipee ja hetken luulin et mun henkitorvi irtos..)ja syöny. En tajuu mihin v*ttuun tällänen pelleily johtaa. Mul on kauhee olo etten saa tätä paskaa lopettettua. Etten mä osaa tyytyä siihen mitä mulla on.

Tänään taas mä oon havahtunu miettimään elämää ilman kaloreita, ruoka-ahdistuksia ja masennusta. Mun elämähän koostuu pääosin noista. Oon miettiny usein et missä vaiheessa menin mun elämässä mönkään, kun masennuin, kun tajusin et oon ruma tälläsenä..
mua kaduttaa et oon tehny näin paskoja valintoja. Viillelly, käyny osastoja läpi, kiduttanu itteeni, haukkunu ja aiheuttanu tahalleen huonoa oloa ja sairastunu yhä enemmän ja enemmän.

Mua itkettää, tää on just sitä aikaa ku kuuluis vaan elää huolettomasti, nauttia ja nauraa täysii. Tää on just se nuoruus mitä kaikki miettii vanhoina. Nyt on mahdollisuus tehdä ja kokeilla vaikka mitä. Tuntuu pahalta miettiä näitä mun vuosia. Viime vuonna olin aivan varma et oon terve ja voin taas elää "parempi vuos"- ja paskat. Miksen mä pysty paranemaan? Parempi kysymys ois miksen MÄ HALUA? haluaisin haluta parantua.. mutten halua. 

Miksen mä voi vaan perua tätä kaikkea ja olla terve.
mä tosiaan haluisin olla se sama itsevarma, naurua ja onnellisuutta tihkuva tyttö. Minne mä oon kadottanu sen?

ps. Huomenna meen kattomaan twilightin ja 
tällä kertaa haluaisin nauttia karkista.
Tiiän kuitenki hajoovani ahdistukseen... vihaan tätä !





pps. Huomasin just et teitä ihania on jo yli 400!! 
Kiitos et seisotte siinä mun tukena. 
Nyt otan vastaan jotain 
postaus ideoita jos vain keksitte! 
Te ootte sen ansainneet ! Ehdottakaa!