sunnuntai 4. syyskuuta 2011

'cause when I am alone, no one hears me cry

45 minuuttia mä olen itkenyt sairaalan portailla. En tiedä mikä mut hajotti näin pahasti. Ennen sitä olin hyvin levoton ja kävin pyytämässä lisää rauhottavia ahdistukseen, mutten saanut enään. Päivällä olin ottanut kaksi muttei mitään muuttunut. Menin ulos ja puhui Carinin kanssa, mulle tuli niin paska olo koska tiedän että saan Carinille paskan olon.. en pysty puhumaan täst aiheest enempää. Mutta vikahan on mussa ja mun sairaassa päässä ja sekös mut saa itkeen vielä enemmän.
Oon yrittäny sanoo hoitajille mutten tunnu saavani sitä apua, omahoitajani ei ole enään töissä ja mä jatkan tätä itkemistä. Ulkona ihmisiä kävelee ohi ja hetken he katsovat minua ja jatkavat matkaa.. ketään ei kiinnosta. He vain osattavat aikuispsykiatrista kylttiä toisellensa ja supisevat jotain.

Ja minä jään itkemään tätä tyhjyyttä. 

6 kommenttia:

  1. Voi rakas, kumpa mä vain pystyisin tekemään jotain sun hyväksesi, mä en halua että sulla on noin kamala olla!
    Tuntuu, etten osaa oikein sanoakaan mitään. Mutta mä olen varma että kaikki on pian kääntymässä parempaan päin, koska sä olet niin ihana, ei sun elämä ole vielä tässä.

    Koska pimein hetki on aina ennen auringonnousua, eikö?

    Paljon halauksia ja voimia, olet tärkeä♥

    VastaaPoista
  2. Luin sun tekstejä äsken moooonta putkeen ja tuntui kuin olisin elänyt viime talven uudestaan sun tekstien kautta. Osastolla ei aluksi kukaan kiinnittänyt munkaan ruokailuun mitään huomiota ja söin niin vähän kuin suinkaan kehtasin ja olin tyytyväinen että sain jatkaa häröilyä, mutta salaa mielessäni toivoin jonkun puuttuvan asiaan.

    Noh, sain mitä tilasin ja hetken se tuntui kamalalta, pelottavalta, kidutukselta, mutta tiesin sen olevan mun parhaaksi koska en halunnut palata kotiin yhtä sairaana kuin tullessa. Monen kuukauden jälkeen sain vain tarpeeksi ja jätin hoidon sikseen luullen että selviän kyllä ominkin avuin, mutta toisin kävi.
    En osaa sanoa tietenkään olisinko paremmassa kunnossa tai olisiko elämäni nyt toisenlaista jos olisin jatkanut...guess i´ll never know.

    Minulla tietysti siinä eri tilanne kun en saanut poistua osastolta vasta kun yli kuukauden jälkeen ja silloinkin vain yhdeksi yöksi kotiin kun liian suuri pelko että laihtuisin lisää tai jotain. Ole sinä vahva ja koita jaksaa!!! Haluaisin niin kovasti kuulla että jotakuta olisi hoito auttanut ja kaiken tämän paskan yli pääsee! En halua sinulle samanlaista tulevaisuutta kuin minulla. Kymmenen vuotta häiriötä ja elämä ei sen aikana ole muuttunut ollenkaan kun kaikki pyörii yhden ja saman asian ympärillä. =( Sinäkin luultavasti haluat muutakin elämässäsi saavuttaa kuin maagisen vaaka numeron?! Haleja, rutistuksia! <3

    VastaaPoista
  3. Kultarakas, sinä ihanin ihminen ! En todellakaan ole kohdistanut sitä sinulle. Et millään pysty hallitsemaan tätä tilannetta sieltä käsin, vaan enemmän toivoisin niiltä henkilöiltä, jotka ovat olleet osa elämääni jokapäiväisesti. He ovat vain sulkeneet tämän sairauden ja minut kokonaan kaikesta. Ja olen aivan avuton. Uskon, että sinun vierelläsi kaikki olisi helpompaa ja jossain olisi jotain järkeä. Kaipaan sinua niin paljon <3 En vain tiedä minä hetkenä pääsen sinne, sillä koulu painaa koko ajan vain enemmän maata vasten.. :<

    VastaaPoista
  4. Rakas.. anteeks etten oo kommentoinu. Helpotuin niiin ku näin nää kirjotukset, että oot päässy ossalle ! Vaikka avolle mut silti, ihanaa<3 Nyt vaan muistat huutaa ja itkeä ja kiljua ja vaatia sitä apua. Ei sen niin pitäis mutta valitettavasti se liian usein menee niin.

    Paljon voimia sinne ! <3

    VastaaPoista
  5. ei ei, en minä ole laiha. en ainakaan itse näe sitä niin. korkeintaan hoikka. paino on kyllä pudonnut viime vuodesta, mutta syön enemmän kuin ennen; 2000-3000kcal/vrk. joskus vähemmän. en ole varma, mistä laihtuminen johtuu.

    ja sinä et todellakaan ole samoissa mitoissa kuin minä siinä ensimmäisessä kuvassa. olet paljon laihempi <3

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)