tiistai 23. elokuuta 2011

pieni kyynel silmänurkassa

Mitä tehdä kun maailma tuntuu romahtavan. Kun valheet alkavat jo kohdistumaan itseensä. Kun uskottelee itsellensä voivansa jo paremmin. Kun jatkaa hymyilemistä ja silmän nurkista tuntuu valuvan kyyneleet. Sillon mä viimestään havahdun huijaavani jopa itseäni, jatkuvasti. Huomenna mulla on ensimmäinen käynti aikuispsykiatrisella polilla, lääkäri ja omahoitajani. Tuntuu jo nyt hieman pahalta mennä sinne, pelkään pettyväni. Pelkään etten saa suutani auki, pelkään valehtelevani, vähätteleväni. Pelkään että mieleni myrkyttää minut ja sisälläni jatkan hautomista itseni satuttamista ja ulospäin hymyilen kipeästi.
Pystynkö mä kertomaan kaiken tän taakan jota kannan jatkuvasti harteillani. Pystynkö mä anomaan jälleen kerran heitä auttamaan mua. Pystynkö mä taas luottamaan? Isoin kysymys on.. jaksanko mä vielä taistella?

14 kommenttia:

  1. sä jaksat taistella! sun pitää jaksaa, kuvittele miten paljon paremmin kaikki vois olla ja ennen kaikkea kuinka _onnellinen_ voisit olla. sä pystyt siihen, tsemppiä ♥

    VastaaPoista
  2. Sä pystyt kertomaan kaiken, pystyt hakemaan apua, pystyt luottamaan ja sä jaksat taistella. Sun pitää pystyä kertoon rehellisesti, koska kuten hyvin tiiät, kukaan ei voi suo auttaa, jos ei tiedä koko totuutta. Ja se että puhut, on vaan sun omaksi parhaaksi. Ne ihmiset osaa kyllä auttaa. Sun ei tarvii taistella yksin, sulla on ammattiapua tukena ja tietenkin läheiset ja ystävät ja minä ainakin lupaan ja vannon että tuun tukemaan suo ikuisesti.

    Elämä rupee ihan varmasti näyttää valoisammalta ku saat oikeenlaista apua ja pystyt käsitteleen asioita polilla. Elämä on taistelemisen arvoista <3 pus och kram!♥

    VastaaPoista
  3. Sun pitää jaksaa taistella, sä _et_ saa luovuttaa!! Sä et ehkä nyt juuri pysty ajattelemaan, mitä sä menetät, tai sua ei ehkä kiinnostakaan, mutta sä menetät hirveesti, jos sä luovutat tässä vaiheessa!!

    Mä toivon niiin paljon, että sä pystyisit kertomaan siellä polilla, minkälainen olo sulla _oikeesti_ on! <3 se olis tosi tärkeetä!

    Tsemppiää!!!<3 *iiso voimahali*

    VastaaPoista
  4. varmasti pystyt, vaikka ruskin se helppoa on! Ei kaikkea tarvi kertoo ekalla kerralla, kerrot sen verran ku jaksat, haluat ja susta tuntuu hyvältä. Ne kyllä varmasti auttaa sua kun pyydät apua, sun pitää vaan uskaltaa... sitten jonakinpäivänä sä olet taas onnellinen<3 voimia voimia, kiitos kommenteistasi, niissä on ollu valtavasti apua ja tukea mulle, kiitos kiitos, pidän sulle peukkuja huomiselle! :)

    VastaaPoista
  5. Tiedän ite kuinka vaikeeta se oikeesti on. Käyn polilla, siellä en pysty puhumaan oikeastaan mistään, mitä mun mieltä oikeasti painaa. Vain pienistä, turhista, arkipäiväisistä asioista, jotka ei vaikuta mun mielentilaani mitenkään. No menneisyydestä se kauheesti kyselee, se mun sairaanhoitaja. Se luulee, että menneisyys on joku laukeseva tekijä kun ajattelen sitä. Mutta niinkuin kirjoitin tänään blogiinkin, mun ei tarvitse keskustella niistä, mä en pystyis enkä mä haluais, mut se menneisyys mikä mulla kotona oli, se ei ahdista mua. Ei enää.

    En mä tiedä mikä mulla sen pahan olon toisinaan laukaisee. Se vaan tulee, se vaan menee. Oon hyvilläni siitä, että nykyään sitä ei tuu niin usein mitä ennen. Oon saanut edes jonkinlaisen voiton. Toinen voitto oli myös se, etten viiltele enää. Mä tykkään mun arvista, mä en peittele niitä. Ei mun tarvii, kaikki tietää jo niistä, ja ne jotka ei tiedä, saa sanoo mitä haluaa, kysyä mitä haluaa. Se riippuu musta, miten mä suhtaudun niihin, ellei ne kommentit ole jotain ihan suhteettomia (esim. kun entinen kaveri sanoi minulle kerran näin "mä en tajua miks jotkut viiltelee. niinkuin sä. jos viiltelee, miksei vedä sitä saman tien loppuun asti, ranteet auki. that's it. en tiedä ymmärsinkö väärin, mutta tuli sellainen olo, ettei hän halua minua täällä. en loukkaantunut, suutuin vain. mutta se oli musta jo aika suhteetonta, no se oli vaan mun mielipide)

    Niin, mä rupeen helposti selittämään kaikkea ihan aiheesta poikkeavaa, ja kamalan pitkästi, taas taisi käydä niin.... Anteeksi.

    Mutta mä siis tiedän kuinka vaikeaa on kertoa, kuinka vaikeaa on olla valehtelematta. Polilla mä en oikeastaan muuta kuin valehtele, mutta silloin kun mun serkku, joka vielä asui meillä, löysi mun kirjoittaman itsemurha kirjeen, ja kertoi siitä mun huoltajille, mun oli pakko puhua. Mun huoltajat(eli kummit) vei mut sairaalaan lääkärin katottavaks, että pistääkö se osastolle. Ja siellä mä kerroin, sille lääkärille. Kun se kysy niitä kysymyksiä, ai että ne oli vaikeita. Mulla kesti varmaan kymmenen minuuttia, että sain aivoni selkenemään, etten olis vaan tokaissut jotain "ei se ollut mikään sellainen kirje, en mä tarkoittanut sitä oikeasti jnejne." Sitten kun mä aloin puhumaan mä jouduin pitämään pitkiä taukoja, että sain sanani sanotuksi. Mä en saanut henkeä. Mun rintaa puristi. Mutta se lääkäri kuunteli mua. Nyt ne on tehny mulle jonkun lähetteen psykologille, että se määrittelee mun voinnin, eikä tarvii mennä osastolle, kun sinne en haluu. Eikä mun tarviikaan, kun mun olo on helpottunu huomattavasti. Niin se psykologi tulee vasta joskus lokakuussa, mutta mä päätin, että sille mä puhun rehellisesti. Oli se sitten kuinka vaikeeta tahansa.

    Mä en vaadi sua puhumaan siellä totta. Miksi mä vaatisin sitä sulta kun en puhu itsekään totta. Mutta mä toivon, että sä pystyisit luottamaan. Ja mä toivon, että sä jaksaisit taistella. Siteeraten silenceen, elämä on taistelemisen arvoista. Sen huomaa ihan pienistä asioista.

    Voimia♥ ja sori taas tuli kauhee stoori :D enosaasanoajuttuanilyhyesti.com

    VastaaPoista
  6. Siinä pisteessä, kun suljet asiat itseltäsi, on syytä avata suu ja puhua. Sinulla on niin paljon mahdollisuuksia, joten käytä ne hyödyksesi. Eikä kaikkea pysty kerralla puhumaan, mutta pikku hiljaa pala palalta. Uskon sinuun <3

    VastaaPoista
  7. Ei sun tarvii vastata mitään tai tietää mitä sanoa, ja josset jaksa lukeekaan niin ei sun oo pakko, en mä loukkaannu :--) Mulle on vaan tärkeintä (vaikken tunnekaan sua) että sä tajuat sen pointin, kannattaa elää.

    VastaaPoista
  8. Niinhän se on. Vaikka mäkin saarnaan näin paljon, niin pakko myöntää, että pääsee itseltäkin joskus asia unohtumaan...

    VastaaPoista
  9. sun ei oo tietenkään pakko vastata mutta ei sulla sattuisi olemaan meseä ?(:

    VastaaPoista
  10. ookei, no eipä se mitään (:

    VastaaPoista
  11. Mä toivon niin kovasti että sä kerrot tänään siellä kaiken mahdollisimman rehellisesti♥ ja sä JAKSAT taistella, mä en anna sun luovuttaa ! Paljon halauksia, olet tärkeä ja ihana, älä koskaan unohda sitä♥

    VastaaPoista
  12. Äh, tsemppiä hei ♥ kyllä se siitä, kerrot sille psykiatrille asioista sitten kun siltä tuntuu. jos et pysty avaaman suutasi vaikeista asioista nyt, lupaa itsellesi että teet sen vielä joskus! uskon että se menee hyvin ♥

    ps. anteeksi, etten enää vastannut kommenttiisi jalkapallojutusta, rupesi jotenkin ahdistamaan kamalasti! vaikka uskon, ettet koskaan kertoisi kenellekään, en uskalla ottaa riskiä että joku oikeasti tunnistaisi minut blogista :( olet rakas ♥

    VastaaPoista
  13. Tsemppiä! Menet vaan sinne ja olet rehellinen, alat taas taistelemaan, koska sä pystyt siihen -oot vahva ihminen. Anna niitten auttaa, helpottaa vähän sitä taakkaa mitä kannat.

    Voimia! ♥

    VastaaPoista
  14. Älä valehtele, älä vähättele, puhu totta. Vain se voi auttaa sinua. Valheet on niin helppoa, mutta tiedätkö, jos paraneminen olisi niin helppoa ei maailmassa olisi ainuttakaan ihmistä joka kärsisi mistään. Mutta se ei ole helppoa, mutta se kasvattaa suo ihmisenä, usko pois. :)
    Mä toivon että olet ollut rehellinen, koska ilman sitä kukaan ei voi auttaa sinua. Ei kukaan. Sä tarvit apua ja sä ansaitset apua.

    Halauksia pikkainen <3

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)