keskiviikko 24. elokuuta 2011

one more time

aikuispsykiatriselta polilta jäi loppujen lopuksi hyvä mieli. Astuessani polille järkytyin kuitenkin eka sitä ikähaarukkaa (vaikka tiesin siellä olevan aikuisia) Musta tuntu etten kuulunut ollenkaan sinne. Siellä oli paljon keski-ikäisiä miehiä ja naisia. Kaikki näytti kuolleen hiljaiselta ja minua ahdisti kun koitin käpertyä aulan penkkiin. 

Lääkärini ja omahoitajani vaikuttivat osaavilta ja todella ymmärtäväisiltä. Näin heidän silmistään heidän tietävän miltä musta tuntuu. Vaikka en läheskään saanut sanottua kaikkea, silti annoin itsestäni jo paljon. Koska olen kyllästynyt tähän oloon. He puhuivat useaan otteeseen vaikeasta masennuksesta, ahdistuksestani ja epätyypillisestä anoreksiasta. Mä en tunnistanut itseäni tuohon sanaan - anoreksia. Ehei.. ei todellakaan. Tälläisellä lihavalla mursulla ei ole mitään anoreksiaa.. olen vain idiootti joka pelleilee.

Sanoin heille "mua pelotti kauheasti tulla tänne, koska mä joudun uudestaan aloittamaan kertomaan kaikesta, luottaa teihin. Te olette mun viimeinen oljenkorteni. Auttakaa"

Ainkin jo kaksivuotta mä olen kieltäytynyt masennuslääkkeistä, alan jo väsymään sanomaan "ei en halua niitä" en tiedä pitäisikö minun tosiaan kokeilla.. en kuitenkaan halua niiden parantavan oloani.. en haluaisi niellä niitä. En halua lihota.

"mikset sä ansaitsisi olla onnellinen, mikset sä muka ansaitse syödä" lääkäri kysyy ja katsoo mua surullisin silmin.

Mun silmänurkista meinaa tippua kyynel, mutta se ehtii kuivua ennen sitä ja vastaan "en tiedä.."

Lopuksi he sanovat ääneen etten mä tosiaan näköjään tule takuuseen itsestäni. Myönsin heille että olen arvaamaton.. enkä hallitse kaikissa tilanteissa itseäni. Heidän mielestään mun kohalla voi olla myös osaston lähetyskirje paikallaan. Lasken pään lattiaa kohden ja puren huultani. "mä en voi jättää mun velvollisuuksia kesken" mutta sillon mä en voisi parantuakkaan. 

Mä olen niiiiiiin hukassa. Välillä liiankin yksin ja hukassa. Kaipaan käsiä ympärilleni.
Kaipaan rakkautta.


Et viereeni voi tulla
Vaikka tahtoisin mä niin
Katson linnunrataa yksin
Siellä lennän iltaisin
Ikuiseen tyhjyyteen

Aina saanut olen loistaa
Kuitenkin, uskon niin
Joku kyyneleeni poistaa
Huulillaan


Sirpaleiden seassa
On sielu ihmisen
Sitä vaikeaa on löytää
Saa vain haavan ikuisen
Itkien, nauraen vielä jaksaa silmät palaa
Kuitenkin, uskon niin
.

9 kommenttia:

  1. Sinä oot urhea! Ei ole helppoa avautua vaikeista asioista ventovieraille. Hyvä, hienoa! Nyt anna heidän auttaa. Olet jotenki niin ihanan tuntuinen tyttö että sulle haluu parasta vaan :)Zemiä!

    mmm

    VastaaPoista
  2. Anonyymi- kiitos. Ihana kommentti ja sai hieman paremman olon. <3

    VastaaPoista
  3. ;___; kiitos ♥ ja todellakin samoin!

    VastaaPoista
  4. Tää voi kuulostaa aika oudolta, mutta mä oon tosi ilonen sun puolesta, että sä pystyit antamaan ittestäs siellä polilla, pystyit pyytämään apua. Mullaki oli tänään polilla aika, se meni paljon paremmin kuin koskaan ikinä ja en vastannu ihan jokaiseen sitä klassista en mä tiedää.

    Osastollehan ne muakin yritti siirtää. En mä aikuispuolen niistä tiedä, mutta me käytiin tutustumassa siellä nuorten puolella. Ei se ollut yhtään niin kamala kuin mä luulin. Ja ne velvollisuudet, onko ne sellaisia, jotka täytyisi hoitaa tässä nyt heti? Vai semmosia jotka voi odottaa? Osasto saattais olla meinaan ihan hyvä juttu. Mun tukihenkilö sanoi, että 95% niistä, ketkä ovat olleet osastolle, ovat kokeneet sen tosi hyväksi jutuksi. Ootsä ennen ollu osastolla ?

    Niin ja noi masennuslääkkeet. Jos vaan kokeilisit jonku pari viikkoa? Jos ei auta, jos et sä koe sitä itelles hyväks niin eikö sen voi aina lopettaa? Tai en mä tiedä, onko siinä jotain riskejä, kun en oo kauheemmin perehtynyt asiaan.

    Tästä se lähtee. Enää ei voi mennä alaspäin, koska suunta tosiaan on aurinkoon. Takapakkeja voi tulla, se on elämää, mutta sä kestät ne. Koska nyt sä saat apua. Sä selviit. Mä oon oikeasti varma siitä. Aikuisten oikeesti :---)

    VastaaPoista
  5. Tsemppiä rakas! oot niin rohkee! Uskalsit jo antaa itsestäs tosi paljon. ;)

    VastaaPoista
  6. kiitos kommenteista!(: mä tiesin että sä pystyt puhumaan niille ja jonain päivänä sun elämä taas loistaa:) (en ite ois pystyny tohon, oon ite liian heikko tuollaiseen, mut oon onnellinen et sä pystyit siihen ja mä todella toivon et sä paranet)

    noi sanat tossa lopussa sai mut itkemään, ne osu suoraa sydämmeen...

    voimia sulle<3

    VastaaPoista
  7. Teit niin oikein, kun sanoit miten asiat ovat. Jotenkin tekstisi sai minut tuntemaan, että olet tyytyväinen jollain tavalla heihin? Ja he vaikuttavat hyvin yhteistyöhaluisilta! Harkitsisit todella niitä lääkkeitä, vaikkeivat ne paranna sinua, mutta ne edistävät prosessia. Olen kuullut hyvin paljon positiivista kommenttia niistä. Olet rakas, haleja <3

    VastaaPoista
  8. Hei tsemppiä hurjasti jatkoon<3 Oot ottanu jo askeleen päin oikeeta polkua ja oot oikeesti tosi rohkee, toivottavasti kaikki menis jatkossakin hyvin :)

    VastaaPoista
  9. Ooon niiin ilonen että sait kerrottua kuitenkin jonkun verran! Koska ensimmäinen käynti ei koskaan oo helppo, ite ekalla käynnillä (jossa tosin oli porukat mukana).. vastailin vaa "joo" "ei" "emmätiiä" tai sanoin etten aio puhua ku porukat on tossa. :''D Mut siiis siitä se lähtee ja ku opit luottaan niihin ni pystyt kertoo niille myös enemmän asioita ja ne pystyy auttaa suo paremmin!

    Mä suosittelisin suo kokeleen tota lääkehoitoa.. ihan oikeesti. Ei kaikki lääkkeet lihota, sun pitää sanoa että pelkäät sitä lihomista. Ja kyllä ne voi varmaan sitten lopettaa, jos ne ei oikeesti auta tai tulee ei-toivottuja sivuvaikutuksia. Mut ne voi oikeesti parantaa sun oloa ihan huimasti ja sitä kai toivot.

    Osasto ei mun mielestä kuulosta ollenkaan huonolta vaihtoehdolta, päinvastoin! Velvollisuudet odottaa.. sulla ei oo kesken esim. peruskoulu vaan koulu, jossa varmasti ymmärretään ja joustetaan. Elämä odottaa, mutta ensin sun pitää päästä parantumaan rauhassa ja antaa itelles tarpeeks aikaa.

    Paljon jättihaleja, olet rakas♥!

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)