sunnuntai 7. elokuuta 2011

My laugh, my smile, everything is just a big lie

Mä haluaisin tulla tänne kertomaan hyviä asioita. Haluaisin et oisitte musta ylpee. Mutta enhän mä voi valehdella teille. Ainut paikka missä kerron totuuden - muuttuisikin samaksi valheiden verkoksi niinkuin joka päiväinen arkielämäni. Sitä en halua. olen kuitenkin sivuttanut täälläkin pahaa oloani. Se ei saa jatkua.
Viime aikoina. Oikeastaan tää alko siinä vaiheessa vahvistua kun tajusin syksyn tulevan, koulujen jatkuvan, vastuuksien kasvavan. Itseni kasvavan.. taas päivä päivältä mä oon hukkunut mun ajatuksiin. Tyhjään oloon ja eniten ikävään. Mulla on ikävä vanhaa nuorisopsykiatrista polia jossa kävin. Nyt minut on otettu sisään aikuispsykiatriselle puolelle. Mulla vaihtuu työntekijä.. kaikki. Mä vihaan muutoksia, vihata on väärä sana.. mä pelkään. Kaipaan mun entistä terapeuttia, sen sanoja ja kannustusta. Mä oikeesti välillä uskoin sen voimaan vaikuttaa muhun positiivisesti. Vaikken mä sanonu sitä ikinä ääneen. Toivon tietty hänen lukevan tätä tekstiä. Hänestä tuli mulle turva, melkein kuin toinen äiti. Äiti joka osasi ymmärtää. Oon kuitenkin tottunut kaikkien ihmisten lähtöön elämästäni. Niin pahalta kuin se tuntuu. Enkä mä koskaan tiennyt et johonkin työntekijään voi kiintyä niin paljon. Kiitos.

Mun täytyy jatkaa matkaa ja nostaa pää ylös. Mutta ei ole voimia. Haluaisin nauraa aidosti, kyynelehtiä onnesta. Missä minä olen? Missä sinä olet. Haluan löytää itseni. Ne onnelliset kyyneleet. Nyt löydän vierestäni vain surua, pettymystä, kaipuuta ja pelkoa. Epäonnistumisia ja raivokkaita itkukohtauksia. Mitä tapahtuu? Mihin olen taas menossa? Hälyttävät kellot alkavat soimaan päässäni, mutten ole koskaan osannut jarruttaa tai pysähtyä vaikka tiedän kohta olevani syvällä hukassa. 
Huomaan taas masennuksen hyökkäävän lujemmin vastaan. Hetken se paha ääni hellitti päässäni, mutta nyt huomaan sen vain keränneen voimia hyökätäkseen mua vastaan entistä lujemmin. Mä en ole sinä aikana varautunut taistelemaan. Pelkään, että sorrun taas. "Olet sortunut jo" Mä en halua satuttaa, mutta silti haluaisin tuntea, edes jotain. 

Eikä edes kyyneleet auta.

4 kommenttia:

  1. Olin jo niin lähellä soittaa sinulle. On niin kova ikävä, mutta sattuu, kun tiedän etten ole millään tavalla hyväksi sinun paranemiselle. Tuntuu niin pahalta tajuta, kuinka paljon satuttaa ihmisiä, joille haluaisi vain hyvää. :( Olet toooodella tärkeä, ja välitän sinusta paljon <3

    Uskon, että uudet ammatti-ihmiset ovat mukavia. Tiedän, kuinka turhauttavaa on käydä alusta alkaen samoja asioita, mutta sitähän tämä elämä on. Otetaan uutta tietoa vastaan, kerrataan vanhaa. Pystyt selättämään kulta kaikki ne ongelmat <3

    Soitellaan huomenna tai jotain?

    VastaaPoista
  2. kun en tiedä. enkä muista mitä ne oli :c
    mutta olen aika varma että jäi viimeiseksi kerraksi... toivon.
    voimia voimia voimia ♥

    VastaaPoista
  3. Mä toivon koko sydämestäni, että jaksaisit jatkaa matkaasi ylöspäin! Jos vaan voisin auttaa sinua :-( olet ihana ja toivon niin kovasti että sulle tulisi parempi olo, että elämä alkaisi taas hymyillä sulle!
    Älä luovuta, olet ihanaihanaihana♥

    VastaaPoista
  4. En oo ihan varma mitä painan tällä hetkellä noiden ahmimisten jälkeen tuossa pari päivää sitten. Mutta viimeisin tiedossa oleva luku on 48,4 kg. Veikkaisin kuitenkin lihoneeni ainakin pari kiloa. Kilot kertyy helposti, möf...

    Mutta niin. Siinä vastaus kysymykseesi : D

    Ja paljon tsemppiä ja voimia, toivottavasti sun olosi paranee ja pian ♥

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)