keskiviikko 17. elokuuta 2011

mihin mä olen menemässä

Anteeksi tälläinen pieni hiljaisuus. On vain ollut niin paljon sählinkiä. Toisinaan mä oon nauttinut siitä ettei tarvitse ajatella. Mulle se vain on liian rankkaa. Viime päivät mä oon vaan niin pahasti sivuttanut mun pahaa oloa ja piilotellut sen tämän nahan alle. Leikitellen itselleni että kaikki on hyvin. Tiedän etten mä parane psyykkisesti vaikka sainkin koiranpennun itselleni. Se pienokainen vain näyttää mulle joka ikinen päivä kuinka paljon se tarvitsee mua. Se odottaa että tuun kotiin ja ikävöi. Kerrankin musta tuntuu jonkun tarvitsevan jatkuvasti mun huomiota ja huolenpitoa. 

Kuitenkin tänään töissä sain todenteolla tapella SH:ta vastaan. Se halus ottaa musta niin vallan. Ennen kello viittä mä olin syönyt 2 leipää kahdentoista aikaan. Kun annoin hoitalapselleni ruokaa olen itse aina ottanut malliksi ihan vähän, joten otin itse tehtyä piirakkaa (suolasta) pienoiset siivut ja sitten äänet alkoivatkin huutaa ristiin kun halusin niin kovasti maistaa makeaa suklaakakkua, maistoin kuitenkin ja nyt tuntuu hyvältä. Kakun syötyä mulla vilis päässä ajatus et voisin oksentaa melkein mhiin nurkkaan tahansa mihin olis vain mahollista. Mutten tehnyt sitä. Hoin vain etten ole syönyt kuitenkaan liikaa.

Oon huomannut myös hyvällä tavalla etten ajattele enään edes ruokaa paljoakaan koska ajattelen vain koiranpentuania ja asioita joita pitäis hoitaa. Toisaalta terve ääni sanoo sen olevan huono, koska en muista syödä tarpeeksi. Syön onneksi kuitenkin jonkun verran. Nykyään aamupalan, välipalan ja iltapalan. Ne ovat pieniä annoksia, enkä vain salli enempää. Pelkään taas ruokaa.  En edes astunut tänään ekana päivänä koulun ruokalaan. En halua. Enkä haluaisi syödä sieltä mitään. Enkä varmaankaan aijo. Näkkäriä tai leipää..


Miks mä teen tän itselleni. Mä vain odotan et joku päivä heräisin kauniina hentona keijukaisena, pienenä 40 kiloisena. Näenköhän mä vielä sen aamun? Näenhän?

4 kommenttia:

  1. Kyllä sä näet sen aamun :)
    Tsemppiä <3

    VastaaPoista
  2. Niin, kai sä olet oikeassa. Olin vain liian pelokas ja...en tiedä. Puhun sitten ihan totta kun seuraavan kerran menen sinne.
    Voi kultapieni, ei sunkaan tarvitsisi laihduttaa, ei ollenkaan. Sun pitäisi syödä enemmän. 40 kg paino ei tekisi susta yhtään sen onnellisempaa ihmistä loppujen lopuksi, tiedät sen itsekin! Halaus ja voimia ♥

    VastaaPoista
  3. Saatat nähdä sen aamun, mutta se ei ole tarpeellista, eikä silloin suunta ole oikea. :( Raivostuttaa, kuinka huomaamatta jättää syömisen vähemmälle ja tuntee olonsa paremmaksi ja vapaammaksi, mutta pinnan alla se pieni liekki kasvaa vain suuremmaksi. Olen aina käytettävissäsi, ja toivon sinun käyttävän sitä <3 Ikävä.

    VastaaPoista
  4. Auh alkaa suututtamaan jotkut anoreksiaan tsemppaavat kommentit. Nelikymmenkiloisena et olisi keiju vaan ihmisraunio joka ei jaksa enää mitään. Vaikka luulet ettei ole olemassa mitään keskitietä, vain äärilaitoja, niin kyllä on. Näen ympärilläni anoreksiasta parantuneita kauniita hoikkia ihmisiä jotka ovat vihdoin onnellisia <3. Ei sairaus voi lopulta tehdä ketään onnelliseksi. Ensin pitää olla halu parantua. Tai ei, ensin pitää väkisin pakottaa itsensä lähtemään parantumisen tielle vaikka ei mitään fiilistä olisikaan siihen. Siitä se lähtee. Päivä kerrallaan. U survive.

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)