mä en kestä enään sekuntiakaan

Nythän nää mun rakentamat pilvilinnat sortu. Mä oon tänään taas havahtunut moniin ajatuksiini päässäni ja tiedän niiden olevan totta. Mä tiedän ettei se ole vale kun sanon et oon lihonut. Tottakai mä oon kun "olen muka parantunut". Se on mun turvasana ja sallii mun olevan rumempi ja läskimpi "koska paranene,siksi lihon".

Mä oon nyt tullu taas vahvaan itseinhoon ja toisiin ajatuksiin. Tiedän et koulu ja syksy laukas tän. Mä en nää mitään järkee elä tälläsessä vihassa itseeni kohtaan. Se kertoo jo jotain etten mä edes _kehtaa_ mennä sh-klinikalle enään, koska oon niin iso. Perun sen. En halua enään. 

Mulla pyörii päässä taas vaikka mitä sekoja sotasuunnitelmia itseäni ja läskejäni vastaan. Mun keho velloo nykyään vain makkaroissa ja ihrassa. Ja nyt te luulette mun valehtelen. En mä en valehtele. Multa pursuu jenkkakahvat, mun reidet hyllyy ja ne _osuu_ yhteen minä hetkenä hyvänsä. Vanhat shortsit kiristää ja jotkut farkut ei mee enään jalkaan. Jep tähän pisteeseen mä oon tullut. Olen surullinen ja iso. Nyt mä oikeasti olen. 

Hukassa ainakin, en tiedä miten mun kuuluis jatkaa. En osaa enään laihduttaa. Ainut asia jossa mä tosiaan olin ennen hyvä. Oon kadottanut sen taidon olla minä, syömishäiriöinen. Mua pelottaa. Koska se olin minä. Ja nyt olen ollut vain joku outo haamu tämän viimeisen kuukauden "kun tein tätä parantumista" en siltikään ollut oma itseni. Se tuntui vielä vieraammalta, suorastaan oksettavalta. Ei mitään kontrollia ei mitään kuria. Mä vaan tein mitä halusin. Se ei tunnu enään hyvältä. Haluisin jonnekki keskitysleirille nääntymään, haluisin oikeasti, koska en itse pysty siihen näköjään enään. Mä olen niin huono. Ja tuntuu kauheelta et oon laiminlyönyt tätä koko prosessia jolle ei näy loppua. Hävettää et oon tuottanut teillekkin pettymyksen. 

mun täytyy laihtua.. mun täytyy.

ps. Kaikki kysymykset maan ja taivaan väliltä ovat tervetulleita tänne

http://www.formspring.me/ssecretlife