keskiviikko 31. elokuuta 2011

Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää

Soitto tuli tänään osastolta. Huomenna aamulla on varattu hoitokokous 10.30. Eli mikään ei vielä sano sitä et mä jäisin sinne, tai et mut ylipäätään otettais sinne. Pahin mun pelko on et ne vähättelis mun tuntemuksia/ongelmia. Että ne lähettäis mut vaa pillerit kädessä kotiin selviämään. Tai etten mä ole heidän mielestään tarpeeksi sairas saadakseni apua tai osastopaikkaa.

En tiedä mitä teen näiden ajatuksien kanssa, tiedän etten tule korjaamaan tätä tilannetta edes kahdessa viikossa, saati sitten viikossa. Näiden sirpaleiden kasaamiseen tulee menemään vuosia. Jos edes paranemiseen voi uskoa. 


Koitan pyöritellä päässäni lauseita, mitä sanoa siellä huomenna? En halua alentua anomaan heiltä apua, en halua murtua ja itkeä. En halua rukoilla heitä ymmärtämään mua. Teen varmasti samoin niin kuin aina -hymyilen ja nyökyttelen kaikessa hiljaisuudessa. Sisälläni itken ja masennusmörkö hymyilee kavalasti. Ja kukaan ei huomaa.


Jos ongelmani otetaan tosissaan minä en palaa huomenna kotiin. Jos ongelmani ei tarvitsekkaan tämän enempää apua, minä palaan itkemään tyhjyyttäni. Haluan vain tuntea ja tuntea lisää kipua. Mua pelottaa..


ps. Tänään vielä salaiseen blogiini ilmestyy kuvapostaus!

9 kommenttia:

  1. Toivon niin paljon että pääsisit sinne osastolle! Ja toivon myös että osaisit siellä rehellisesti kertoa miltä susta tuntuu. Ja että ne ottas sut tosissaan! Tiedän kokemuksesta miltä tuntuu kun tämmösiä asioita vähätellään. Voimia tsemppiä sulle <3

    VastaaPoista
  2. yritä sanoa niille että sä tarvit apua, että sä et selviä ilman, ei ne varmastikkaan kieltäydy ottamasta sua sinne, oo rohkea, sillä mä tiedän että pystyt siihen, voimia huomisella ja pärjäämisiä jälleen<3

    VastaaPoista
  3. ÄLÄ yritä pidätellä siellä mitään sisälläs tai muuten peitellä oloas. Tiedän että tuntuu nöyryyttävältä anoa apua, mutta onko hetken nolostuminen pahempi kuin se, että sitten joudut taas vain suremaan päivästä päivään yksin ja kirjoittamaan tähän blogiin kuinka kukaan ei huomaa miten paha olo sulla on? Eikä tuollaisessa paikassa varmasti kukaan katso että hahaa miten noloa kun toi tossa turhaan valittaa ongelmistaan jos kerrot ihan suoraan miten paska fiilis on. Voi olla että oot ehkä tottunut pitämään kaiken sisälläs ja uskomaan että kaikki vähättelevät sua, jos isäsi suhtautuu pahaan oloos noin nuivasti kuin edellisessä merkinnässä kuvailit. Mut nyt noille alan ammattilaisille se on näytettävä, että ne ymmärtävät miten paha olo on ja saat apua.

    Toi paha olo ei missään nimessä ole sun syysi, mutta on näytettävä sitten itse että on kamalat oltavat eikä peiteltävä sitä, jotta asia tulee varmasti selväksi. Jos et kerro olostasi ja vain nyökkäät ja hymyilet, ne asiantuntijat eivät kuitenkaan osaa ajatuksia lukea. Jos sulle harkitaan lääkkeitä ja osastoa niin se mun mielestäni kuulostaa siltä että ne ovat jo ottaneet sut tosissaan. Eli kerro suoraan kaikki, tai jos tuntuu ettet osaa sanoa ääneen asioita (tiiän et välillä on vaikeaa alkaa puhua kun ei tiedä mistä aloittaisi, etenkin jos on tottunut olemaan hiljaa ongelmistaan) niin näytä vaikka näitä blogiisi kirjoittamia tekstejä tai jotain.

    En tarkoita pahaa vaik saatan nyt puhua vähän tiukalla äänensävyllä, mut sitä vaan et oon lukenut tätä blogiasi jo kauan ja haluan että saat nyt apua. Oot sen ansainnut. Elämän ei kuulu olla sellaista et joka päivä ahdistaa, ja vaikutat niin mukavalta tytöltä ettet todellakaan oo tehnyt mitään niin pahaa että sulle olisi mitenkään oikein kärsiä. Onnea huomiselle!

    VastaaPoista
  4. Kuules nyt. Älä aliarvioi niitä ihmisiä jotka päättää saatko pillerit/osastopaikan/hoitoa ylipäätään. Tärkeintä on olla avoin ja rehellinen, vain silloin sua voidaan auttaa. Kukaan ei sano, ettet ole tarpeeksi masentunut tai sairas ylipäätään saamaan apua. Painotan rehellisyyttä, itket jos itkettää, kerrot ja vastailet. Älä yritä olla vahvempi kuin olet ja päinvastoin. Kyllä sä tiedät että apu tulee tarpeeseen. En sano, että sun on pakko saada apua, pakko ei ole ku hengittää ja kuolla joskus. Mutta apu, oli se osastolla, keskustelujen jatkaminen omahoitajan kanssa tai sitten pillerit, kaikki tulee tarpeeseen ja se muuttuu hyväks. Et sä yksin jää, ja jos pillerit ei tunnu hyviltä niin ne vaihdetaan. Annat vaan tunteen viedä, kun kuuntelet itseäs ja kehoas sä tiedät mitä tarvitset: apua ja tukea, parasta olis jos isänkin sais vielä ymmärtämään.

    Pitkä viesti, tsemppiä paljon sinulle! Pelkkää hyvää toivoo Sentsu ♥

    VastaaPoista
  5. Kaikille teille: KIITOS. Oon aivan sanaton kaikkien näiden kommenttien jälkeen. Kiitos,että mulla on teidät. Teidän tuki on vaan mulle _korvaamatonta_ kiitos että uskotte muhun. Yritän parhaani mukaan kertoa huomenna kuinka musta tuntuu etten jaksais enään päivääkään, kuinka mun keho haluis romahtaa maahan ja nukkua ikuista unta. Mä aijon yrittää.. ja huomenna mun on pakko avata suuni ja olla vähättelemättä... ensimmäistä kertaa, mä en hymyile ellen tarkota sitä. Mä ansaitsen olla edes valehtelematta itselleni.

    Mä tarviin teitä ♥

    VastaaPoista
  6. Laitan nyt nopeasti ja lyhyesti
    - sä saat murtua siellä. ♥

    Aina saa, ja täytyykin, pyytää apua.

    Voimia. ♥

    VastaaPoista
  7. Juu, ei otettu. Taustalla asiantuntevan psykiatrin tekemä kiireellinen lähete ja muutama vuosi riittämätöntä avohoitoa, mutta niillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Kävin osastohaastattelussa, ja aluksi näytti siltä että pääsen heti sisään, kunnes haastatteleva lääkäri passitti minut vaa'alle, totesi luvun korkeaksi normaalipainoksi ja lakkasi ymmärtämästä, mikä minua 'muka' vaivasi. Ilmeisesti syömishäiriö siis on luvuista kiinni.. Hylkäävä päätös oli isku vyön alle, sillä pidin osastojaksoa ns. viimeisenä mahdollisuutenani saada asiat kuntoon. Ja tosiaan - nyt mikään ei ole muuttunut.

    Toivon todellakin, että sinua ja hätääsi kuunnellaan ja pääset sisään. VAADI sitä. Kyllä kaikki selviää.<3Juu, ei otettu. Taustalla asiantuntevan psykiatrin tekemä kiireellinen lähete ja muutama vuosi riittämätöntä avohoitoa, mutta niillä ei tuntunut olevan mitään merkitystä. Kävin osastohaastattelussa, ja aluksi näytti siltä että pääsen heti sisään, kunnes haastatteleva lääkäri passitti minut vaa'alle, totesi luvun korkeaksi normaalipainoksi ja lakkasi ymmärtämästä, mikä minua 'muka' vaivasi. Ilmeisesti syömishäiriö siis on luvuista kiinni.. Hylkäävä päätös oli isku vyön alle, sillä pidin osastojaksoa ns. viimeisenä mahdollisuutenani saada asiat kuntoon. Ja tosiaan - nyt mikään ei ole muuttunut.

    Toivon todellakin, että sinua ja hätääsi kuunnellaan ja pääset sisään. VAADI sitä. Kyllä kaikki selviää.<3

    VastaaPoista
  8. Hei sanot niille oikeesti ettet pärjää niin pakko niiden on ottaa sut sinne! Sulla on oikeus päästä sinne ja saada apua :) Nyt oo rohkee ja VAADI sitä mihin sinulla on oikeus. Ei ne voi jättää sinua oman onnes nojaan, se olis väärin sinua kohtaan. Hurjan paljon tsemppiä<3

    PS. Mikä salainen blogi? (:

    VastaaPoista
  9. tämä blogi on aivan ihana, antaa minulle voimia..


    jaksa <3

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)