torstai 25. elokuuta 2011

Kerran heikko aina heikko

Luulin pahimman olevan ohi. Luulin että mä pystyn sanomaan ei. Luulin etten mä enään kulkis niin sumussa. Mutta mitä mä tein tänään? Olin ahdistuneena koulussa. Istuin ruokalassa leivän kanta ja piltti vierekkäin. Tunsin itseni huonoksi. En oisi ansainnut yhtäkään haukkua. 

Mä tulin kotiin ja söin muromysliä puolikupillista ja alle puolikkaan leivän palasen ja kaksi palaa suklaata. Suutuin. Yritin rauhottaa itseäni. Mutta viha vain myllersi ja kasvoi mun sisällä.
Mä kaivoin kirjan välistä sen ainoan asian joka saa mut tuntemaan.. ja mä tein sen taas. Piilotin jäljet. Ne ovat pieniä, mutta vuotavat silti. En tiedä miksen välitä enään. Välillä ajattelen sen olevan aivan sama paljon tunnen kipua, tai ihan sama kuinka monta liilaa raitaa mun kehossa on. Ansaitsen sen kaiken. Ja vain se viilto ja veren valuminen helpottaa mua.

Mitä mä voin enään tehdä? En saa itseäni kuriin. Maailmani sumenee kun alan ajatella kipua. Enkä ajattele enään mitään muuta kuin sitä kuinka haluan tuntea sen kaiken.

Mä olen mitätön lihava sika. Oksetan itseäni.
miksen mä pysty parempaan.
Häpeä.

9 kommenttia:

  1. Voi eiei..! .__. Ei saisi viiltää, ei kukaan ansaitse sitä kipua. ;__;

    Paljon voimia. ♥

    VastaaPoista
  2. Mulle tuli tästä ihan käsittämättömän paha olo. Ei sua vastaan, vaan sun puolesta. Mulla olis kauhea tarve auttaa, ees jotenkin. Miten mä muka voisin auttaa. Me ei edes tunneta mitenkään. Miksi mä haluaisin auttaa, jotain mulle tuntematonta henkilöä, se tuntuu oudolta. En mä tiedä itsekään. Jotenkin pystyn vaan samaistumaan sun teksteihin. Vielä kesälomalla mä olin ihan pohjalla. Mun päässä ei pyöriny mitään muuta kuin itsemurha. Miten mä pääsin niistä ajatteluista ohi, ja vielä niin nopeasti, ilman toisten apua? No, oman kokemukseni voin toki kertoa.

    Takaovi on aina auki. Se ajatus lohdutti mua vielä vähän aika sitten, niin vielä kesälomalla. Ja silloin tääkin tapahtui. Jossain vaiheessa se ei jääny enää ajatukseksi, mä päätin oikeasti tehä sen. Olin valvonut koko yön, kuudelta aamulla lähdin käppäilemään rautatiesillalle, aikomuksena hypätä junan alle. Siinä vaiheessa mä en vielä tuntenut pelkoa, olin oikeastaan helpottunut. Olin yrittänyt kerran aikaisemminkin itsemurhaa, lääkeyliannostuksella, joskus viime vuonna, mutta se meni pieleen... Ajattelin, että tällä kertaa mä onnistun. Mutta toisin kävi.

    Sitten kun mä lopulta saavuin sinne, mä tärisin pelosta. Eka kuulin vaan junan äänet, kiskot tärisi. Kun se alkoi tulla lähemmäksi, mä ajattelin nyt tai ei koskaan. Mua oksetti, itketti, huimas. Lähemmäksi ja lähemmäksi. Se ääni kidutti mun tärykalvoja. Mä jäädyin pelosta ja sitten oli jo liian myösäistä. Olin juna mä rupesin itkeen, sain jonkinlaisen shokin. Lähin juoksemaan pois, kauas pois. En halunnut enää koskaan nähdäkään junia.

    Sitten alkoi myrsky. Salamoi, ukkosti, satoi kaatamalla. Mä istuin rautatiesillan alla varmaan tunnin siinä myrskyssä Ja itkin. Lopulta sain koottua itseni ja lähdin meille.

    Menin nukkumaan. Olin vieläkin ihan paniikissa. mutta samalla jokin oli muuttunut mussa. Mun elämänhalu oli palannut takasin. Mä ajattelin, että mä oon tarpeeks vahva selviämään kaikesta paskasta, mitä mun eteen tulee. Mä ajattelin, että mitä vittua mä oon oikein miettinyt, elämä on liian lyhyt tollaseen.

    Huono puoli siinä oli vaan se, että kun olin kirjoittanut silloin yöllä jäähyväis kirjeen, ja mun serkku oli käynyt sulkemassa huoneestani ikkunan sen myrskyn aikana, niin se oli nähnyt sen kirjeen. Piti selitellä kauheesti ja noi tunki mua siinä vaiheessa osastolle. Kyllähän mä sen ymmärränkin, mutta musta tuntuu, että toi kokemus oli mulle hyväksi, enkä mä enää yritä mitään. mulla on ihan oikeesti ollut sen jälkeen paljon parempi olo. Ja oon kiitollinen siitä. Kenelle? Itselleni varmaan tai sitten jollekin suuremmalle voimalle. Jumalaan en usko, mutta suojelusenkeleitä jollain lailla uskon. Musta tuntuu, että mulla oli matkassa enkeli. Mutta kenen lähettämä?

    Luin jostain tälläsen jutun vähän aika sitten ja se jäi mun mieleen :

    Useimmat onnelliset, menestyvät ihmiset ovat joskus harkinneet itsemurhaa. He päättivät olla tekemättä sitä.

    Ja vaikka mä kävinkin tosi lähellä, ja mulla on aina välillä paskempiakin päiviä (kuten esimerkiksi tänään) enkä mä vielä olekaan ihan valmis ja mä tarvitsen vielä apua, niin mä tiedän ja uskon että joku päivä musta tulee vielä onnellinen.

    Mä toivon että sustakin tulee. Tää oli iso harppaus taaksepäin. Mutta ehkä siitä ei pidäkään masentua, ajatella että ei onnistu missään. Ehkä siitä ottaa vaan opiksi. Ja ensi kerralla onnistuu :)

    VastaaPoista
  3. Voi ei :-(( Tuli todella surullinen fiilis, älä satuta itteäs! Koita jaksaa, tsemppiä ♥

    Luin myös tuon aikaisemman postauksen, todella hyvä alku että olet päässyt polille asti puhumaan. Oot vahva ihminen! :)

    Halauksia♥

    VastaaPoista
  4. itsekki tuli eilen viillettyä uusi arven alku..
    mutta sä et ansaitse sitä, sä olet niin hieno ihminen, liian arvokas tollaselle, eikä kukaan tässä maailmassa ansaitse sitä! (olen ehkä maailman surkein tässä sillä itse teen päinvastoin) sä et ole ansainnut sitä!

    tiedätkö paljonko jokainen kommenttisi merkitsee minulle, kuinka niistä jokainen antaa mulle voimia jatkaa ja ajatella eteenpäin.. mä en osaa selittää sun kommenttien ja näiden tekstiesi tärkeyttä!

    elä tee noin enää, sinä olet ihana, oot tärkee, sä et todellakaan ansaitse sitä...

    VastaaPoista
  5. Voi kun voisin teleportata siulle miun käden, näkisit miten kamalalta käsi voi näyttää kun viiltäminen menee todella pahaksi...vuosienkin jälkeen arvet ei katoa. Oo jooko nyt heti rehellinen tuosta itsesi satuttamisesta ennen kuin se menee ihan överiksi.

    Voimia! ♥

    VastaaPoista
  6. Kiitos sä sait mut hymyilemään :--)

    VastaaPoista
  7. Et olis niin ankara ittelles. :( ♥

    VastaaPoista
  8. En millään tavalla voi käsittää, miksi millään tavalla "ansaitsisit" viiltoja. Et tarvitse hetken helpotusta, vaan pitkäaikaisempaa tunnetta. :( Ja minäkö muka huonossa kunnossa? Kultaseni, minä en satuta itseäni millään tavalla. Sinun kuuluisi panostaa nyt vain siihen, ettei mitään pahempaa käy.. Pelkään :( Olet rakas <3

    VastaaPoista
  9. Voi muru, en tiedä mitä sanoa. Sattuu lukea kun sä et arvosta itseäsi, voi pikkuinen, kumpa näkisit ettet sä ole yhtään oksettava vaan ihana♥ älä satuta itsäsi, älä ole noin kamala itsellesi, sä ansaitset parempaa ! Paljon voimia ja halaus♥

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)