keskiviikko 31. elokuuta 2011

Kun mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävää

Soitto tuli tänään osastolta. Huomenna aamulla on varattu hoitokokous 10.30. Eli mikään ei vielä sano sitä et mä jäisin sinne, tai et mut ylipäätään otettais sinne. Pahin mun pelko on et ne vähättelis mun tuntemuksia/ongelmia. Että ne lähettäis mut vaa pillerit kädessä kotiin selviämään. Tai etten mä ole heidän mielestään tarpeeksi sairas saadakseni apua tai osastopaikkaa.

En tiedä mitä teen näiden ajatuksien kanssa, tiedän etten tule korjaamaan tätä tilannetta edes kahdessa viikossa, saati sitten viikossa. Näiden sirpaleiden kasaamiseen tulee menemään vuosia. Jos edes paranemiseen voi uskoa. 


Koitan pyöritellä päässäni lauseita, mitä sanoa siellä huomenna? En halua alentua anomaan heiltä apua, en halua murtua ja itkeä. En halua rukoilla heitä ymmärtämään mua. Teen varmasti samoin niin kuin aina -hymyilen ja nyökyttelen kaikessa hiljaisuudessa. Sisälläni itken ja masennusmörkö hymyilee kavalasti. Ja kukaan ei huomaa.


Jos ongelmani otetaan tosissaan minä en palaa huomenna kotiin. Jos ongelmani ei tarvitsekkaan tämän enempää apua, minä palaan itkemään tyhjyyttäni. Haluan vain tuntea ja tuntea lisää kipua. Mua pelottaa..


ps. Tänään vielä salaiseen blogiini ilmestyy kuvapostaus!

tiistai 30. elokuuta 2011

Päätöksiä. Lääkitys? Osasto? Terapiaryhmä?

Olen hieman hämilläni. Kaikesta tapahtuneesta. Tuntuu että uudella polilla (aikuispsykiatrian) ollaan päästy jo näinä kahtene kertana huimasti eteenpäin. Vaikka ensiks mä vastustelin vaihtoa aikuispuolelle. Loppujen lopuks oon todella tyytyväinen lääkäriini ja omahoitajaani. Onhan se outoa kun 3 vuotta on tavannut vain sitä yhtä ja tiettyä terapeuttia, jota mulla on jatkuvasti kyllä hirmu ikävä.

Oon kolme vuotta jo taistellut lääkitystä vastaan nyt pikku hiljaa mun omat voimat alkaa olemaan todella loppu, enkä enään keksi tekosyitä lääkityksen aloittamiselle (seronil). Näinä kahden käynnin aikana ollaan myös puhuttu osastosta ja se nyt on noussut vahvasti pintaan. Vanha terapeuttini oli myös tän päiväisessä tapaamisessa ja sanoi siellä olevansa osastolle menosta täysin samaa mieltä, siellä ois myös tarkotus aloittaa lääkitys. Lähetä on laitettu kiireellisenä tänään menemään ja paikka voi olla jo huomenna, tai yli huomenna. Luultavasti pian. Voitte kuvitella kuinka hämilläni ja peloissani mä oon. Mutta en mä pärjää ilman apua enään.

Toinen uusi asia on, että en lopettanutkaan syömishäiriö klinikalla käyntiä. Alan käymään joka torstai terapiaryhmässä, siellä on max. 6 potilasta ja terapeutti. Käymme yhdessä läpi syömishäiriöön liittyviä asioita ja tehdään erilaisia "tehtäviä". Luulen tämän olevan mulle ihan hyväks. Mun vain täytyy yrittää hyötyy mahdollisimman monista hoitomuodoista. 
Kuitenkin tuo osasto(psykiatrinen osasto) kummittelee päässä. Panikoin terapeutillani ja mietin kaikkia velvollisuuksiani, työ, koulu, harrastus ja koiranpentuni! Enhän mä ehdi parantumaan?? En mä voi ottaa hoitoa vastaan. Nyt ei kuitenkaa näköjää enään oo siitä kyse, mun on pakko. Mun vain on pakko tehdä jotain tälle. Oon umpikujassa yksin kotona. Soitin siis työnantajalleni, selitin tilanteen jokseenkin ja mainitsin masennuksen. Pahoittelin hirveästi, mutta hän näytti ymmärtävän. Seuraavaksi mieleeni tuli pieni koirani ja kuulin jo iskän nälvivät sanat pääni sisällä. Mietin kuinka kertoisin iskälleni, jolla ei ole harmainta aavistustakaan olostani.

Arvasinhan et se tuli yllätyksenä. Ensimmäinen asia mitä hän sanoi oli tyyliin "mitä hittoa sä taas jonnekkin sairaalaan meet?? Mikä sulla muka sit on, voitko kertoa?? Mikä sun elämässä nyt muka voi olla huonosti, hankin jopa koiran!!"
Tossa vaiheessa mä tunnen kuinka mun kyyneleet tulvii ja soperran et kai mulla on jokin masennus, luulis sun tietävän kun viimeks samassa hoitokokouksessa keväällä olit.. mutta ei, hän ei sielläkään ymmärtänyt. ja kun lopuksi kerroin lääkityksestä vastaus oli tämän tapainen "Mä en vittu ymmärrä noita lääkkeitä, niistä ei oo mitään apua. En tajua kuka niitä alkaa veteleen. Mä en siihen kyllä lupaa anna".. viimestään tos vaihees mun ajatukset heitti ympyrää.. onks se lääkitys nyt hyvä? Onks isä oikees? Eihän mulla mikään ole.. esitänkö mä vaan? Kaikkihan on mun elämässä hyvin.. en siis saa enkä voi olla masentunut.

Mä juoksin mun huoneeseen itkeen ja vähällä olin tarttua johonkin helpottavaan, mutta tyydyinkin vain itkemään. Mulla oli muuten tästä päivästä hyvä olo, koska asiat tuntuu menevän hieman eteenpäin ja rukoilen saavani jotain helpotusta, kunnes isäni teki juuri sen minkä osaa parhaiten.. en ymmärrä miksei se vaan voi tajuta. Ja olla mun tukena. Mä olen sille vain häpeän pilkku, tyttö joka syö lääkkeitä.

ja lopuksi mulle erittäin merkityksillinen kappale. 



Rakkaat vaikka teistä välillä tuntuisi että yrittäminen on turhaa, älkää silti ikinä lakatko yrittämästä. Koska jonain päivänä me kaikki ollaan vapaita.

viimeinen unelmani

.. mistä lähtien se on näyttänyt tältä.. mistä lähtien en ole toivonut enään mitään muuta?



 Eikä mikään ole käden ulottuvilla. Kahmin vain tyhjää ilmaa enkä löydä otetta, mistään.

maanantai 29. elokuuta 2011

Nää ajatukset hukuttaa mut

Mihin tää mun "elämä" on menossa? En taju enään mitään mitä mun ympärillä tapahtuu. Mä haluaisin romahtaa keskellä koulun käytävää lattialle itkemään. Mun ajatukset on sekasin. Mun pää on sekasin. MIKS mä oon hullu?? Miks mä oon näin sairas? mitä sille viattomalle seiskaluokkalaiselle tytölle tapahtu? Tytölle joka oli varma et siitä tulis vahva henkisesti, varma itsestään, ammatti urheilija, hyvä koulussa. Musta ei tullu noista mitään.  
Ylä-asteen alusta alkean mä oon vaan kaivanu itelleni aina hetki hetkeltä hautaa, nyt vasta alan tajuamaan sen. Seiskalla viiltelin ekan kerran yhden säälittävän pojan takia, kukaan ei tiennyt. Kasilla kärsin unettomuudesta, sain jatkuvasti hengenahdistuskohtauksia ja kärsin vahvasta paniikkihäiriöstä. Sama jatkui ysille, kunnes sekaannuin laihdutuksen maailman, en riittänyt enään ja mun elämä meni ympäri sekunnissa. Sen jälkeen mä en oo päivääkään aidosti ollut onnellinen. Ja mitä tähän päivään tulee.. mä oon kuoleman väsynyt enkä toivo enään mitää muuta kuin sitä että joku korjais mut täältä pois, koska mä oon liian väsynyt ja heikko edes hengittämään. Mä en vain jaksa.

Mun mieli on sairas, mua vallitsee vain enään joku muu.. mä en tajua, en oo enään tässä. 90% toimin silmät sumeana... moitin, rääkkään, satutan ja haukun itseäni. 10% mun päässä välillä näkyy valopilkkuja, näen ettei tästä hyvää seuraa ja viimeiset voimani varottaa mua: mä toteutan joka päivä samaa suunnitelmaa "hymyile läski hymyile, kun ne kysyy mitä sulle kuuluu sä väännät kasvoilles hymyn ja väität kaiken olevan täydellisesti ja myöhemmin kun kukaan ei voi edes uskoa, sä jätät tän maailman" mä pelkään... vaikka silti odotan vain rauhassa sitä päivää..

Mä sekoan näihin ajatuksiin. Ihan oikeasti, mä oon toteuttanut jo niin monia asioita joita oon luvannut itselleni etten ikinä tekisi. En ikinä ois uskonut olevani täsäs nyt. Tässä tilanteessa. Oon ollu ihminen joka on osannut rakastaa itseään. Nyt mä haluan vain itsestäni eroon, pois, kauas pois täältä

Laitoin luokanvalvojalleni viestiä, koska ne varmasti kelaa mun olevan aikaansaamaton laiska paska aina kun häviän tunneilta.. ainakun lähden lääkärille tai terapiaan. Oli vaikeet myöntää kouluunkin päin et nyt on voimat lopussa. Sieltä tuli kuitenkin helpotta vastaus.. 

"Koulu tukee sinun hyvinvointiasi, joten kaikki mikä liittyy terapiaasi on soviteltavissa. Kiitos, että kerroit. Poissaolot voi selvittää ko. opettajien kanssa. Erikseen ei sinun tarvitse sanoa syytä, mutta jos annat luvan, voin kertoa, että asia on sovittu minun kanssani. Pääasia on, että teet voimiesi mukaan ja päivä kerrallaan."

Tunnen itseni laiskaksi ja huonoksi, en mä osaa enään muuta.

sunnuntai 28. elokuuta 2011

paikkaan parempaan

Nyt on semmoinen tilanne etten enään osaa sanoa mitään. Oon niin hajalla. Haluaisin repiä ranteeni auki. Niin etten lakkaisi tuntemasta enään kipua tai niin että en tuntisi enään mitään. Oon lopen väsynyt tähän esittämiseen. Viimeiset kuukaudet mä oon hymyilly muiden seurassa ja yksin itkenyt tätä kipua. Tää ei tunnu enään oikeelta, koska tiedättehän.. jossain vaiheessa menee raja. 

Minä en jaksaisi enään sekuntiakaan kitua. Tuntuu väärältä vain leijailla raskaasti ilman siipiä.. täällä ei missään. Haluaisin mielummin olla tuulen kuljettamaa tuhkaa. Koska mä en enään pysty kasaamaan itseäni mun täytyy pystyä jotenkin muuten lopettamaan mun tuska, kukaan muu ei tuu tekemään sitä mun puolesta vaikka mä kuinka toivoisin jonkun vain antavan mulle luvan leijailla kevyenä meren yllä. Eikä enään taivaskaan ois rajana. 

Miksen näytä ammattiauttajille kuinka loppu mä olen? Miksi silti yritän esittää pärjäävä, nauravaa ja hymyilevää? Välillä mä mietin yrittääkö tämä mun pään demoni peitellä mun pahaa oloa ja sisälläni se kuitenkin käskee kuolemaan. Se vain haluaa ettei kukaan osaa aavistaa eikä pelastaa mua.
Mua sattuu nähdä tätä kipua joka paikassa. Mua sattuu nähdä ihmisiä joita sattuu, ja mä en vain pysty auttamaan. Pystyn vain tuntemaan sen saman viillon rinnassani. Kumpa musta ois johonkin.  Onneksi mä pystyn tekemään tilaa paremmille ihmisille.


lauantai 27. elokuuta 2011

vankina omassa maailmassa

Mulla on kauhean sekava olo. En oikeen saa mistään ajatuksesta kiinni. Mun pää vain huutaa kauheita asioita ja mä tärisen pelosta; koska murrun? Mua väsyttää, enkä osaa enää levätä, mun ajatukset ei koskaan lepää. Mua ahdistaa ja stressaa. Koulu, harrastus ja pieni koirapentu. Olen huono, en vain jaksa edes pitää paria asiaa kasassa. 

Mä oon yksin. mulla on kauheen yksinäinen olo. Mä yritän itkee tätä olo pois. Nyyhkytän yksin kotona koira vieres. Pidätän henkeä ja puristan silmiä yhteen. Mä en jaksa mä en jaksa. Mua sattuu niin paljon, enkä edes tiedä miks. Mä vihaan näitä kaikkia ääniä mun päässä ne huutaa mulle ja haluaa mun kuolevan. Oon pahoillani jos tää teksti on sekavaa. Mä vain kirjotan tätä itkun partaalla ja näppikset märkänä. 

Mä haluaisin jonkun nyt vaan halamaan mua tänne heti ja sanomaan et kaikki on hyvin. Vaikka tiedän ettei se ole totta. Millon mä oon siin pisteessä etten jaksa enään? Musta tuntuu nyt niin epätoivoselta pahalta, ettei mikään tästä muutu. Mua pelottaa tää yö ihan hirveästi yksin kotona. En osaa edes huolehtia itsestäni ni kuinka sitten tuosta pienestä koirasta?

Mä ite oon aiheuttanu tän kaiken. Sulkeutunut hetki hetkelt enemmän yksin kotiin. sulkenu silmät, kääntäny selän ja jäänyt itkemään yksin. Väittänyt kaikille etten tarvitse ketään tai mitän. Just nyt mä tarvitsisin enemmän kuin koskaan turvaa ja rakkautta. Mulla on niin turvaton olo itseni sisällä. Mä varmasti sekoan, pelkään. En halua enään avata käsiäni.

Mikä enään helpottaa?
Kun ainut asia mikä lohduttaa on hiljaisuus.
Tyhjyys ja poistuminen. Oon liian loppu. Tien päässä,
umpikujassa vailla turvaa ja rakkautta.
Yksin.

perjantai 26. elokuuta 2011

kumpi?

Oon aika epätoivonen nyt.. tänään on mun kaverin synttäri juhlat. Ja tietenkin sieltä jatketaan baariin. Viime kerralla mä päädyin itkemään enkä pystynyt lähtemään mihinkään. Mua ei jotenkin kiinnostais mennä ihmisten sekamelskaan. Helsingissä ois tänään taiteiden yö myös.. joten siel on varmasti porukkaa ja valmiit ainekset johonkin paniikkikohtaukseen :(

Täs nyt opn kuitenkin pari asua teille näytille: kumman mun pitäis laittaa?? Toi eka asu on rennompi eikä purista mun  makkaroita niin kauheesti, tossa tokassa vähän ahdistaa mut sekin menee. Kumman te pistäisitte!! Vastatkaa äkkiä! Kiitoksia!


  voi olla myös etten laita kumpaakaan... ja jään kotiin. :(

Kiitos teille

Haluan nyt kiittää teitä kaikkia ainutlaatuisia 342 lukijaa ja anonyymejä! Olette mulle todella tärkeitä. Kiitos kaikista teidän sanoista. Nyt mulla on teille tehtävä, kuunnelkaa kaikki rakkaat tämä kappale. Kiitos vielä ihanalle lukijalleni Saralle joka tämän linkitti. Olet ihana.

Missähän sut tehtiin?
Tähtien tuolla puolella
muovailtiin huolella

Ethän sä ikinä
kadota tuota katsetta?

Mitähän sä vielä kantaa voit
korkealla kun noin sä soit
Ei mitään tuu niin painavaa
et se sinut musertaa


Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Keskellä ihmettä
Sen tajuu vasta jälkeenpäin
Taidat aavistaa jo sen
Yksin täytyy jokaisen
polku mennä pimeään
että pystyy elämään


Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Sä saatat selvitä
vähin vammoin matkalla
Ystäväsi huolehtii
kun askelees on hatarat
Elämässä pitää kii
jos sen päältä putoat

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan

Te olette ainutlaatuisia, jokainen.

torstai 25. elokuuta 2011

Kerran heikko aina heikko

Luulin pahimman olevan ohi. Luulin että mä pystyn sanomaan ei. Luulin etten mä enään kulkis niin sumussa. Mutta mitä mä tein tänään? Olin ahdistuneena koulussa. Istuin ruokalassa leivän kanta ja piltti vierekkäin. Tunsin itseni huonoksi. En oisi ansainnut yhtäkään haukkua. 

Mä tulin kotiin ja söin muromysliä puolikupillista ja alle puolikkaan leivän palasen ja kaksi palaa suklaata. Suutuin. Yritin rauhottaa itseäni. Mutta viha vain myllersi ja kasvoi mun sisällä.
Mä kaivoin kirjan välistä sen ainoan asian joka saa mut tuntemaan.. ja mä tein sen taas. Piilotin jäljet. Ne ovat pieniä, mutta vuotavat silti. En tiedä miksen välitä enään. Välillä ajattelen sen olevan aivan sama paljon tunnen kipua, tai ihan sama kuinka monta liilaa raitaa mun kehossa on. Ansaitsen sen kaiken. Ja vain se viilto ja veren valuminen helpottaa mua.

Mitä mä voin enään tehdä? En saa itseäni kuriin. Maailmani sumenee kun alan ajatella kipua. Enkä ajattele enään mitään muuta kuin sitä kuinka haluan tuntea sen kaiken.

Mä olen mitätön lihava sika. Oksetan itseäni.
miksen mä pysty parempaan.
Häpeä.

keskiviikko 24. elokuuta 2011

one more time

aikuispsykiatriselta polilta jäi loppujen lopuksi hyvä mieli. Astuessani polille järkytyin kuitenkin eka sitä ikähaarukkaa (vaikka tiesin siellä olevan aikuisia) Musta tuntu etten kuulunut ollenkaan sinne. Siellä oli paljon keski-ikäisiä miehiä ja naisia. Kaikki näytti kuolleen hiljaiselta ja minua ahdisti kun koitin käpertyä aulan penkkiin. 

Lääkärini ja omahoitajani vaikuttivat osaavilta ja todella ymmärtäväisiltä. Näin heidän silmistään heidän tietävän miltä musta tuntuu. Vaikka en läheskään saanut sanottua kaikkea, silti annoin itsestäni jo paljon. Koska olen kyllästynyt tähän oloon. He puhuivat useaan otteeseen vaikeasta masennuksesta, ahdistuksestani ja epätyypillisestä anoreksiasta. Mä en tunnistanut itseäni tuohon sanaan - anoreksia. Ehei.. ei todellakaan. Tälläisellä lihavalla mursulla ei ole mitään anoreksiaa.. olen vain idiootti joka pelleilee.

Sanoin heille "mua pelotti kauheasti tulla tänne, koska mä joudun uudestaan aloittamaan kertomaan kaikesta, luottaa teihin. Te olette mun viimeinen oljenkorteni. Auttakaa"

Ainkin jo kaksivuotta mä olen kieltäytynyt masennuslääkkeistä, alan jo väsymään sanomaan "ei en halua niitä" en tiedä pitäisikö minun tosiaan kokeilla.. en kuitenkaan halua niiden parantavan oloani.. en haluaisi niellä niitä. En halua lihota.

"mikset sä ansaitsisi olla onnellinen, mikset sä muka ansaitse syödä" lääkäri kysyy ja katsoo mua surullisin silmin.

Mun silmänurkista meinaa tippua kyynel, mutta se ehtii kuivua ennen sitä ja vastaan "en tiedä.."

Lopuksi he sanovat ääneen etten mä tosiaan näköjään tule takuuseen itsestäni. Myönsin heille että olen arvaamaton.. enkä hallitse kaikissa tilanteissa itseäni. Heidän mielestään mun kohalla voi olla myös osaston lähetyskirje paikallaan. Lasken pään lattiaa kohden ja puren huultani. "mä en voi jättää mun velvollisuuksia kesken" mutta sillon mä en voisi parantuakkaan. 

Mä olen niiiiiiin hukassa. Välillä liiankin yksin ja hukassa. Kaipaan käsiä ympärilleni.
Kaipaan rakkautta.


Et viereeni voi tulla
Vaikka tahtoisin mä niin
Katson linnunrataa yksin
Siellä lennän iltaisin
Ikuiseen tyhjyyteen

Aina saanut olen loistaa
Kuitenkin, uskon niin
Joku kyyneleeni poistaa
Huulillaan


Sirpaleiden seassa
On sielu ihmisen
Sitä vaikeaa on löytää
Saa vain haavan ikuisen
Itkien, nauraen vielä jaksaa silmät palaa
Kuitenkin, uskon niin
.

tiistai 23. elokuuta 2011

pieni kyynel silmänurkassa

Mitä tehdä kun maailma tuntuu romahtavan. Kun valheet alkavat jo kohdistumaan itseensä. Kun uskottelee itsellensä voivansa jo paremmin. Kun jatkaa hymyilemistä ja silmän nurkista tuntuu valuvan kyyneleet. Sillon mä viimestään havahdun huijaavani jopa itseäni, jatkuvasti. Huomenna mulla on ensimmäinen käynti aikuispsykiatrisella polilla, lääkäri ja omahoitajani. Tuntuu jo nyt hieman pahalta mennä sinne, pelkään pettyväni. Pelkään etten saa suutani auki, pelkään valehtelevani, vähätteleväni. Pelkään että mieleni myrkyttää minut ja sisälläni jatkan hautomista itseni satuttamista ja ulospäin hymyilen kipeästi.
Pystynkö mä kertomaan kaiken tän taakan jota kannan jatkuvasti harteillani. Pystynkö mä anomaan jälleen kerran heitä auttamaan mua. Pystynkö mä taas luottamaan? Isoin kysymys on.. jaksanko mä vielä taistella?

sunnuntai 21. elokuuta 2011

kun ei henkeä saa

Itku ahdistus. Kaikki tuntuu menevän liian hyvin. En halua tiedustaa myllertävää pahaa oloa sisälläni. Rikon syömishäiriöisiä rajojani. Syön herkkuja ja itken sisältäni mutta jatkan silti. Koitan esittää itselleni paranevani, sisällä hajoan kuitenkin ja vihani kasvaa. Monta kertaa kurkistan hyllyyni ja ihailen sitä terää. Haluan että muhun sattuu, mä ansaitsen sen. Sen viiltävän kivun. Mä haluaisin niin paljon vetää mun ranteen auki niin ettei ois paluuta, mutten mä voi. Sinnittelen ja pidättelen itseäni tekemästä sitä.

Mä oon vihanen itselleni kaikista näistä ruuista, joita normaali ihminen ois syönyt ihan osana päivää. Oon vihanen etten osaa enään olla se sairas minä, ja pelkään mitä minä sitten olen jos en olisi tätä vanhaa ja tuttua? En mitään. 

Huomenna kokeilen ekaa kertaa taas pitkästä aikaa tapattaa itseäni ja paastoa koko päivän. Mehuilla, kahvilla, maidolla ja muilla nesteillä..  tälläinen ansaitsee sen. ( en varmaan onnistu, mutta yritän. )

Kuitenkaan kukaan ei välitä vaikken söisi enään koskaan, kukaan ei jaksa yrittää puhua minulle enään järkeä. Kaikki on jo luovuttanut eikä jaksa enään mun sairasta mieltä. Ne antaa mun olla. Nyt mä käytän tän tilaisuuden hyväks.

lauantai 20. elokuuta 2011

kommentit satuttaa

Viime aikoina mulle on tullu hirveesti kommennteja liittyen ruokailuihin tai ruokaan. Tuoreessa muistissa on nyt nämä viimeiset ja ne saa mut taas latistumaan ja haluamaan laihtumaan entistä kovemmin. Suunnittelemaan dieettejä ja erilaisia rangaistuksia.

1. Olin toissa päivänä käymässä äidilläni. Kerroin innokkaasti kuinka oon oppinu ajamaan yhä paremmin ja paremmin autoa ja kuinka mä tykkään nykyään liikkua sillä joka paikkaan. Vastineeks mä saan kommentin "niin no liikunta vähenee ja sit ei saa enää yhtää urheiltua paljon. parempi aina vaikka polkea pyörää ku autolla mennä" Kiitos äiti, mitne ois vaikka ihan paras vaihtoehto lopettaa samantien syöminen?

2. Iskä oli ostanut mun lemppari pullapitkoa josta ennen niin tykkäsin, nyt sitten eilen otin pullasta palasia (söin vain keltaisen päällysteen ja itsepullan viskoin roskiin) näyttihän se siis siltä et oisin syöny puol pullaa.  Niin iskä sit kommentoi "Hyvin on menny näköjään pulla kaupaks!"

3. Tänään mun exä.. södis on täällä, se on tullu ajamaan rallii mun isän kanssa (voi kyllä nautin tästä melkosesti.. -,-) olin laittamassa kerrankin lämmintä ruokaa ja paistoin kanaa. laitoin lautaselleni pienen kukkuran kanaa ja loput kurkkua ja vähän raejuustoa. Södis käveli siihen ja kommenttoi yllättyneenä "Oho säki syöt nykyään!!"


torstai 18. elokuuta 2011

tyhjyys jota en halua tuntea


Väsymys alkaa juurtua minuun kiinni. Silmäni tuntuvat tunneilla raskaalta ja tahtoisin vain nukahtaa ja nukkua ikuisesti. Kotona yritän pirteästi leikittää ja huolehtia koirasta. Nyt en voi romahtaa, mutta silti tuntuu liian raskaalta kannatella näitä pilvilinnoja jotka antavat koko ajan varoituksen merkkejä sortumisesta. Uskon kuitenkin että voimani ovat loputtomat, vaikka olen ennenkin kokenut sen romahtamisen pisteen jolloin en edes jaksa enään itkeä, vaivun koomaan. siihen tyhjään kuoppaa jossa ei tunne enään mitään, siihen jossa mikään ei tunnu miltään.
Toisinaan oon valmis tekemään mitä vain laihtuakseni, toisinaan mä en haluais jatkaa. Mä en vain löydä tietä onneen, enkä sitä onnellista kultaista keskitietä. Ehkä minulla ei ole semmoista.
Ahdistaa. Tänään mä olen liikaa
Tänään mä olen luistanut säännöistäni ja sikaillut.