perjantai 29. heinäkuuta 2011

IT'S FRIDAYYYYYY !

Tänään ois tieods sit baari iltaa Mariannen kansa! Fiilis on vieläkin tosi hyvä vaikka tänään oon syönyt tortillan (kanaa,salaattia ja kurkkua) ja kaksi paahtoleipää täs illalla.  Kuvat on omia ja tuossa alimmassa on tän illan baari vaatteet. Nuo korkkarit on ihan uudet (vihdoin <3) ja ihanat on. Rakkulat _tervetuloa_! Mekko on melko säkki, mutta ihana kesänen. HYVÄÄ VIIKONLOPPUA IHANAT!



torstai 28. heinäkuuta 2011

Täytyykö mun jatkaa eksymistä

Mä haluan jakaa tän biisin teiän kanssa. Koska tältä musta tuntuu. Koko Viltsu homma. kipua, tuskaa.. mua sattuu. Rakkaus vittu sattuu. Mun tekis mieli vaan huutaa kaikille "älkää rakastuko, teitä sattuu" mutta ilman rakkautta en uskoisi kenenkään voivan elää.
 
 
"All the things you'd say, they were never true, never true.
And the game you'd play you would always win, always win."

Oon silti tottunut kipuun, tottunut tähän ainaiseen taistoon. Mietin välillä millon väsyn. Kumpi romahtaa ensiksi? Psyykkeeni vai fyysinen kunto? En usko enään kummassakaan olevan vikaa. Tunne itseni terveeksi lihavaksi valaaksi, joka pystyy syömään mitä vain haluaa. 

Pitkästä aikaa voisin tänne kertoa miten tämän päivän ruokailut menivät. Jotta voisin häpeä kunnolla. Tässä on koko päivän ruuat kello kolmesta eteenpäin.
Leipä
2 leivän kantaa ja jugurtti
kulhollinen jugurttia ja muromysliä (tästä tuli kunnolla varmasti kaloreitra)
mehujää
Tämän jälkeen monta pullollista alkoholia. ja pari baari juomaa (light).
kotona kaksi mini porkkanaa ja pala ällöttävää piirakkaa joka oli silti liian hyvää. 

Hienoa.. nyt voisin onnitella itseäni. Järkyttävää. Oon vihanen. Tänään en kuitenkaan syönyt edes yhtä karkkia. Kaikkea muuta paskaa kyllä näköjään.. oon vihanen. Niin vihanen ja pettynyt.

Vihanen. Tiedättekö sen kamalan tunteen kun on vihanen itselleen? Tiedättekö?
Mä lähen varmaan huomenna Mariannen luo. Haluan vaihtaa taas maisemaa. Pois täältä. Kiitos. 

Tuntuu taas siltä että alamäki on tulossa. Olen jo lapio kädessä valmiina kaivamaan kuoppaa itselleni. Olen tyhmä, välinpitämätön itseäni kohtaan, miks?? Miksen mä voi suoda itselleni onnea?? Vaan seistä sen edessä? Miksi, miksi mä teen tän?
Miksi mun täytyy vaan jatkaa tässä hullun myllyssä? Sanon kaikille syöväni nykyään hyvin, mutta silti oikeastaan mikään ei oo muuttunut. Mä en tiedä.. enään mistään mitään. 
 Hävettää etten osaa pelastaa itseäni.

tiistai 26. heinäkuuta 2011

herätys

Näin todella vanhan tutun sattumalta ja huomasin hänen vain katsovan isoa säkki paitaani ja sanovan nauraval äänel "sä oot lihonut" nielin kyyneliä ja hymähtelin mukana. Mietin et oonko mä muka voinut?? Ja tajusin taas olevani mitätön sika....

Pohjalta on aina vain tie ylöspäin

Oon miettinyt mun omaa oloa ja olotilaani. Viime syksynä ja tän talven aikana mä olin pahiten sekaisin kuin ikinä. En oikeastaan tajunnut maailman menosta paljon mitään, musta tuntui kuin kuolleelta ja mä vain olin ja makasin. Helmikuussa mun syömiset oli tosi heikkoa, sen vaaka reissun jälkeen mulla oli niin pelko ja ahdistus syödä jopa salaattia. Mun elämä vaan valu käsistä ja psyykkeeni laski hitaasti mutta varmasti.
Viime viikkoina tai oikeastaan voin puhua, että viime päivinä oon saanut huomattavaa otetta elämästä. Musta välillä oikeasti tuntuu mahtavalta. Mä en tiedä mistä mä olen kerännyt uskoa kaiken tän jälkeen. Kaiken mun omien tuomioiden jälkeen. Mä olin uskotellut itelleni ettei mua odota enää mikään muu kuin vankina oleminen oman pääni sisällä.  En tosiaankaan pystynyt uskomaan siinä tilassa mitään hyvää. Tiedän sen tosiaankin johtuvan ravinnetilanteestani. Mun aivot ei varmasti pystynyt edes ajattelemaan mitään positiivista.
Vähitellen mä oon yrittänyt syödä ihan kunnon ruokaa. Se tapahtuu tosi harvoin, mutta tänäänkin sain syötyä puolikulhollista jauhelihakeittoa. Olo oli mitä lihavin sen jälkeen, mutten antanut sen haitata. Tai ainakin yritin näyttää siltä. Toisaalta mä syön vieläkin epäsäännöllisesti ja ihan miten sattuu. Pääasiassa vieläkin ruisleipää ja jugurttia. Nyt yritän lisätä taas siihen salaatteja ja keittoja. 
Mä tiedän et vastaan tulee monta takapakkia ja mä tiedän et tuun kokemaan niin monta sellaista "Ei hitto, mitä mä olen tekemässä. Läski älä syö, pärjäät ilmankin" - Hetkeä. mutta niistä täytyy vaan päästä yli, eikä sitä ääntä saa kuunnella!
Vieläkin mun päässä pyörii turhankin usein Viltsu ja sen hymy.. ja kaikki. Mä oon sen miehen takia kyllä niin sekasin. Välillä oon jopa vihanen siitä et mä annoin itteni kärsii näin kauan vaikka tiesin ettei tästä mitään tule. Silti mä halusin uskoa siihen. Ehkä joskus täytyy vain herätä.

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Niin helpottunut olo

Voi luoja! Mun on pakko jakaa tää teidän kanssa. Mä pääsin inssistä läpi. Tosin se meni toisella kerralla mutta oon silti niin onnellinen. Ja tutkari oli sama ku ekalla kerralla ja se oli ihan ihmeissään eikä keksinyt mitään huonoa sanomista. Oon onnellinen ja iskäkin on. Se oli tukemassa mua ennenku auto starttas ja anto halin. kiitos isä. Aijon vielä sanoa sen ja kiittää et se oli mun tukena. Helpotti. 

Mä olen nyt helpottunut ja mun harteilta vierähti taas iso taakka pois. Onhan ajamisessa vielä opettelemista ja paljon. 

Eikä edes hävettänyt hyppiä ja kyynelehtiä innosta kun tutkari sano tuloksen. Sekin tais vähän hymyillä.  Välillä vähän ilosempaakin postausta teille. 

Ootte ihania.
Illalla postaillaan sitten ihan ajatusten keran.. nyt ne nimittäin juoksee ihan jossai muualla :-D

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

you don't deserve my tears

Mä yritän olla itkemättä. Mä en oikein tiedä miltä musta nyt oikeasti tuntuu.. sisältä. Tyhjältä, rikkinäiseltä? Pettyneeltä ainakin. Koska mä tosissani uskoin pystyväni "parantamaan" Viltsun entisistä haavoista. Mutta eilen mä tajusin ettei musta ole siihen, enkä mä tuu ikinä olemaan sille mitään muuta kuin halikaveri. Mä en halua olla se joka joutuu odottamaan ja arpomaan, missä me nyt mennään. Mun ei koskaan pitänyt ihastua.. mutta mä ihastuin ja pahemman kerran. Musta tuntuu pahalta, koska suoraan sanoen mä  ajattelen asian niin; Mä en ollu tarpeeks sellanen mitä Viltsu etsii. Enkä mä pysty muuttumaan siks jota se ennen rakasti. 
Pahinta tässä on että mä tiesin alusta asti mihin soppaan mä oon lusikkani työntämässä. Mä tiesin miten mua tulee sattumaan mä tiesin kaiken tän, mutta silti tässä mä olen. Rikkinäisenä, heikkona ja silti niin vahvana nielen katkeria kyyneleitäni. 
Mun täytyy vaan yrittää olla näkemättä sitä, soittamatta, tekstaamatta. Mä kaipaan jo nyt liikaa sen suojelevia ja lämmittäviä käsiä. Tuntuu niin pahalta. Musta on aina tuntunu et oon yksin, nyt musta tosissani tuntuu siltä. Ja vaikka kuinka mä haluaisin muuttaa Viltsua, se ei tuu onnistuu. Se haluaa olla ittensä kanssa vaan. Se ei halua päästää ketään sen suojamuurien sisälle, vaikka mä hetken luulin et mä oon onnistunut murtamaan ne. 
Paha ääni sanoo etten mä tehnyt tarpeeksi, etten mä ole tarpeeksi sitä mitä se etsii. Mä olen Viltsulle vaan se sama masentunut, häiriöinen  ja epäsosiaalinen. Anteeksi että muhun on sattunut ja sattuu vieläkin. 
Mä vaan uskoin hänen pystyvän parantamaan mut. Tosi asiassa kukaan ei voi parantaa mua. Ainut kuka voi on minä itse.
Mä haluan sitoa mun haavat, kuivata kyyneleeni silmistä. Nostavani katseen ja katsovan katkerasti ja sen jälkeen hymyillä ja nousta. Näyttää mihin mä pystyn. - Mä niin haluan.
Mä pystyn, vaikka muhun sattuukin.

se on nyt loppu

Mä oon oksentanut viimeset kaks tuntia viinaa mun kurkusta... se oli virhe. Kyllä. 
Tän virheen takia me puhuttiin ian muuten vaan Viltsun kanssa puhelimessa ennätys aika 45minuuttia. Sekin oli juhlimassa. En tiiä mis vaihees puhelun aihe kohdistui "meihin". 
Meitä ei siis enään ole. Viltsu sanoi ja hoki "en oo missään vaiheessa sanonu et jotain tulis, enkä mä halua mtn kenenkää kanssa" mä yritin saada lopetettua puhelua.. ja kun puhelu loppui mä itkin ja itken vieläkin.. mun kyyneleet vaan tulvii.

Äiti haki mut viel yhdistä  bileistä, koska olin kuulemma liian huonossa kunnossa. Laattasinhan  mä siellä vessassa yli puoltuntia... ja laattaan pian uudestaan ihan huvin vuoks nää äidin pakottamat ruisleivät ja jugurtin ulos.. olen läski enkä ansaitse näitä.

Viltsukaan ei halua mua.. mussa on vikaa.. mä oon aina tienny sen. Mutta nyt meiän välit on poikki eikä enään varmaan tulla johonkin aikaan puhumaan.

Miten mä kestän tän. Mä en vaan ole tarpeeks.. mitään...

lauantai 23. heinäkuuta 2011

Numero otsassa?

Mä oon taas miettinyt suorastaan vihasena tätä koko syömishäiriötä. Kuinka se pilaa monen nuoren ja vanhemmankin ihmisen elämän? Tämähän ei tosiaankaan anna mitään sinulle, päinvastoin.. hetkellisen mielihyvän jälkeen olet taas samassa pisteessä ja samassa ahdistuksessa. Eikä tuo 500gramman painonpudotus enään lohdutakkaan. Kun pääni on "selvä" mä mietin vihasena miksi hemmetissä kuvittelen jonkun miettivän "tuo on nyt lihonut varmaankin 500grammaa eilisestä" musta aina välillä tuntuu kuin kantaisin häpeän merkkiä otsassani jossa lukee painoni. Eihän se niin mene. Se on vain luku muiden lukujen joukossa..

se ei kerro sinun arvoasi
se ei kerro kuinka paljon sinua rakastetaan,
sinua rakastetaan saman verran, olit sitten 70kiloa tai 36kiloa.
Kukaan ei kuitenkaan varmaan kadehdi sinua 36kiloisena, vain katsovat sinua surullisesti.. "mihin tuo tyttö rukka on hukannut elämänsä?"
Olen viimepäivinä lukenut ihanien ihmisten blogeja ja melkeinpä ollut itku kurkussa täällä samaan aikaan kuin vihani meinaa kiehua yli. Ei, ei teitä kohtaan vaan tätä sairautta joka sanelee päähämme kaikkea paskaa "kuinka meidän täytyisi elää.." Mä haluaisin sanoa sille suoraan haista paska, ja ole hiljaa.

Tässä siis kommentti jonka kirjoitin Kukat ja kyyneleet -blogin kirjoittajalle:
nyt mä sanon suoraan. Niin kuin sinäkin nostat minut (luojan kiitos, aina maan pinnalle) SINÄ ET OLE LÄSKI. Se on sh joka huutaa päässäsi ja valehtelee. en tosiaankaan usko sun lihoneen grammaakaan enempää.. mitään pysyvää ainakaan. kaikki mitä tuommosen aikan tulee on yleensä nestettä. Sä voit olla ihan huoletta. Ja mitä vitun väliä loppujen lopuks sillä painolla onkaan?! ei sun otsassa lue sun kiloja.. eikä se määritä sun arvoa.. ei mtn.. se on merkityksetön.. ellei sit ole sairaanloisen lihava et tulee terveyshaittoja. Musta on älytöntä et on keksitty tämmönen ja taas mä oon vihanen sh:lle :(( voi rakas pieni. NAUTI. Äläkä mieti niitä kaloreita ja painoa.. (hyvä mä olen sanomaan.) mutta sä arvostat vanhempana elämää jos oot elänyt sen niin kuin haluat, eikä tää oo se mitä haluat. Kuinka paskalta tuntuiskaan herätä 5kymppisenä siihen et ei oo tehny mtn elämällä eikä saanu lapsia tai mtn tämän paskan ansiosta, asunut sairaalassa ja menettänyt sosiasalisuutensa ja kaikki ystävät sen takia. Okei no mä ehkä liiottelin mut toi on ääripää mihin tää vie.. tai hautahan se vika paikka on :(

välitän susta ja toivon et tää romaani merkitsis sulle jtn. pus <3 mä välitän susta olit millanen tahansa.  
Toivon että jokaikinen tätä lukija miettisi miksi tekee tämän? Mahtuakseen johonkin pikkutytön farkkuihin? Saadakseen enemmän rakkautta? Näyttääkseen paremmalta? 
Vielä jäljelle jäävät he joita joku huono itsetuntoinen ihminen on haukkunut.. tiedän miltä se tuntuu ja tiedän myös että jos sanoja on joku tärkeä ihminen sitä on vaikea unohtaa.. mutta täytyy muistaa että sellainen ihminen joka sellaista sanoo ei halua sinulle hyvää. Sellaiset ihmiset kuuluu jättää omaan arvoonsa, eli sinne alimpaan maanrakoon.

Olette rakkaita ja ihania juuri tuollaisena. Muistakaa. Älkää unohtako elää.

En kuitenkaan

Mulla on semmonen tunne etten tiedä mitä tekisin. Haluaisin selittää teillekkin mutten osaa. Anteeksi.

Haluan vajota, hukkua.
Mutten kuitenkaan halua.

Haluan laihtua kymmenen kiloa ja hymyillä onnesta.
Mutta kuitenkin tiedän ettei musta ole siihen, enkä hymyilisi onnesta.

Haluaisin olla keiju, jättämättä jälkiä.
Mutta minä olen hirviö joka jättää syviä jalanjälkiä maahan.

Minä en osaa elää tämän vartalon kanssa.
Kun tunnen päivä päivältä olevani liikaa.
Miten voin elää itseni kanssa jos tunnen itseni 100 kiloiseksi?

torstai 21. heinäkuuta 2011

Ei niin onnistunut päivä..

Tässä on tän hetkisestä tilanteesta. vähän hirvittää kun varsinkin vatsasta huomaa kasvun ja turvotuksen.. tuntuu koko ajan et syön aivan liikaa :( enkä hallitse tätä ollenkaan. Vieläkin napsin esim. karkkia jos verensokeri tuntuu alhaiselta. Kuitenkin onnistuin pilaamaan jo tän aamun ottamalla n. 8 pientä laku palaa ja tajusin jälleen etten pysty pitämään niitä sisälläni ja oksensin. Kuitenkin kasasin ittenin tuon jälkeen ja laitoin puuroa paitsi "vain" ½ desiä hiutaleita ja söin sen kanssa piltin. Seuraavaksi imuroin koko ylä- ja alakerran ja sain kaks leffalippua äidiltä. Pelkäsin taas jälleen syömistä ja panttasin sitä kello 18 asti. ja söin kaksi pientä ruisleipää kpl 38kcl ja yhden leivän 75kcl. Plus juustoa. Sitten mä taas teen sen, napsin muutaman lakun iskän pussista, koska en vaan voi vastustaa kiusausta.. kuitenkin rangaistukseks mä en saa oksentaa.
Mun piti mennä Viltsulle yöks, mut en tiiä mikä mulle tuli. Jouduin lähtemään kotiin koska mul oli vaan semmonen olo et mun on pakko olla yksin miettimässä tätä kaikkea.. ahdisti koko päivä vain tämä kaikki ja se ajatus siitä pääsenkö koskaan edes yli?
Kuinka paljon se vaatii että voi parantua? Tuntuu vain että en pysty tähän yksin. Säälittävää mutta taidan tarvita jonkun hoitajan vierelleni 24/7... niin kuin joku pikkulapsi.

keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

Tuulet puhaltaa

Ilma puhdistui se on selvää. Maiseman vaihdos teki hyvää. Nyt mä istun kotona sohvalla ja mulla on pitkästä aikaa vähän parempi olo. aina kun mä sanon et menee paremmin pelkään hetkessä paikautuvan kylmälle lattialle ja huomaavani valuvan taas. 
Nyt minä voin paremmin. Ainakin hetken. Haluan tämän tunteen säilyvän. Olen tehnyt tämän olon eteen kuitenkin paljon paljon töitä. Tapellut itseni kanssa ja ajatukseni sotivat kilpaa. Olen oikeastaan syönyt mitä itse olen halunnut. Eli epäterveellisesti napsien. Kuitenkin olen uskoltanut maistaa sukulaisteni luona kasvislihapullia ja pari ruokalusikallista makaroonia.. lämmintä ruokaa. Outoa. Vatsani meni täysin sekaisin, mutta selvisin. Leivoimme mansikka piirakkaa jota minäkin söin palan ja pienen palan mokkapalaakin. Tuntuu oudolta ilman niitä kireitä sääntöjä. Olen päässyt maistamaan palan elämää, joka vieläkin tuntuu ajoittain feikiltä "esittämiseltä", mutta paremmalta kuin aikoihin.
Mä olen alkanut myös välillä ajattelemaan itsestäni hyvääkin "riitänhän mä tälläisenä".. "kuka siitä painosta edes välittää?"... "kelle se on edes tärkeää, muutoin kuin itselleni".. "miksi tuhlata elämää tähän, kun voisi yrittää täysillä selviytyä ja nauttia". Tälläiset ajatukset ovat vallanneet minut viimepäivinä.
Myös itsetuhoiset ja satuttavat ajatukset juoksevat pääni sisällä rinkiä, mutta olen yrittänyt hiljentää ne. Uskoisin että tuon ekan kaavan mukaan elämä maistuisi paljon paremmalta. Hetkittäin olen alkanut ajatella meneväni kunnolla ravitsemusterapeutille, ilman että keskeyttäisin sitä niin kuin viimeksi. Opettelisin noudattamaan listaa terveellisesti. Haluan muutoksia, mutta silti tuntuu että olen yksin tässä. Kukaan ei seiso tukenani ruokapöydässä nujertamassa syömishäiriön ääntä, vain se olen minä yksin. En haluaisi asian olevan niin. Mutta en tiedä kuka olisi tässä näin. Äitini on liian väsynyt, eikä isäni koskaan ole ymmärtänyt.
Joudunko mä siis vajota taas? Mä halun kannustusta. Mä haluan kuulla paljon tsemppausta ja iloisia halauksia "sä pystyt siihen ja sitten olet vapaa taas elämään, mä uskon suhun ja autan ja oon aina tässä".

sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Im human

Olen surkea.. surkea syömään oikein. Pelleilen vaan. Teen tyhmiä asioita. 

Eilinen oli niiin kruunaus taas. Karkkia karkkia ja karkkia.. monta sataa grammaa. Kaksi pientä leipää ja pala piirakkaa. Mitä helvettiä? Koska mä alan syömään kunnolla? Tai en ollenkaa.

Vihaan itseäni ja tätä esittämistä serkkuni ja setäni luona.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

hei mummo

Mä olen nyt tääl mummolassa. Kaikki on melkein samoin kuin enne paitsi pappaa ei ole täällä. Viimeks kun mä kävin täällä niin oli papan 100 vuotis synttärit.. voitteko kuvitella. Oon ollut satavuotis synttäreillä. sillon mä olin hyvinvoiva eikä mulla ollu jatkuvasti tekohymy kasvoilla,siitä on 4 vuotta. nyt tekohymy on poissa.kasvoilta paistaa suru ja paisuneet silmät eilisen itketyn yön takaa. Nään mun sedän ja tädin ja hymähdän vain vastauksia.
Ollaan ehitty olla täällä joku 30 minuuttia maximissaan ja jo kolme henkilöä on yrittänyt tupattaa mua valmiiseen liha pöytään. Mä oon jo pilannu tän päivän syömällä Pandan tehtaalta ostettuja lakuja, jotka oli tooodella hyviä. Eikä mua oikeestaan edes kiinnosta. Tiedän olevani jo lihava ja musta tuntuu et peli on pelattu. Ostin kaupasta illemmaks ja huomiselle rasvatonta jugurttia. Joten luultavammin syön enää leipää ja tavittaessa jugurttia. Niillähän mä oonki tässä elänyt. Karkilla,leivällä ja jugurtilla. Pääruokani. Mahtavaa. 
Äiti on nyt tänään aamulla jo hokenut aamupalasta. Join kahvia, seuraavaksi 2 tunnin päästä pysähdys paikassa "ota sämpylää" join kahvia ja limua. Seuraavaks mä tyydytän sen syömällä mun pussista pandan karkkeja. Mummolla "ota nyt ruokaa, jotain ainakin" ja mä pakenen tänne ulos auton sisään ja otan pari lakupalaa. Istun tääl autos ja pelkään mennä tuonne sisään. Mä otan vasta myöhemmin palan maailman terveellisimpää ruisleipää. 
Kaikki tuntuu nyt vaan niin pahalta ja turhalta. Eniten se et vaikka mä ymmärrän ettei Viltsu halua olla mun kans missään tekemisissä.. tai toisin sanoen masennukseni kanssa. Tuntuuhan se pahalta et se "hylkää" mut kun mul on huono olo. Mut se on itse vasta hiljattain päässy vaikeen masennuksen yli joten mä tajuan ettei se voi nähä mua nyt ja mä tiiän et niin on parasta.

I miss your smile, but I miss mine more

Kun syömishäiriö ei hengitä niin rankasti niskaan niin  masennus sitäkin kovemmin hakkaa päälle. Se joka ikinen aamu kuiskaa mun korvaan ne kaks hiljasta ja pysvää sanaa. "Tapa ittes.." Tää syö mua sisältä. Mulla on niin tuskallinen ja epätoivonen olo. Mitä mä teen?? Kauan mä kestän? Mun tekis mieli vaan itkeä ja riehua. Ravistella ja lyödä itteeni jotta mä heräisin.
Mulla on käyny enää kaks vaihtoehtoa mieles. Lääkkeet tai päivystys. Tiedän ehkä pääseväni sitä kautta avun pariin. Mutta oon niin väsynyt raahautuakseni sinne. Helpointa ois vaan nielaista kaikki alas. Ja unohtaa. Mä oon avuton enkä tiiä mitä voin enään tehdä.. mua itkettää, se et mä oon ite kaivanut tän kuopan enkä enään pääse ylös. En tiennyt et näin alas voi vaan vajota.
Mä tarviin apua nyt enemmän kuin koskaan. Oon sekaisin. Oon oikeasti hullu.. ja tiiän et en enään osaa vastata mun teoista. Mun pää punoo juonia mua vastaan. Lähden huomenna vain päiväksi/pariksi käymään porukoiden mukana mummolassa ja näkemäs mun rakasta serkkua. Mietin hetken miks sanoin yhtäkkiä hetken mielijohteesta äitille tulevani mukaan... ja tajusin et taas yks juoni mun synkän pään sisäl keksitty; mun on pakko nähä mun mummot ja serkku ennen kuin

......

Viltsu: "tää nyt kuulostaa niin pahalta enkä haluis et kuulostaa mut,
en oikee pysty olemaan just nyt semmoses alakuloses seuras"

Niin ne ihmiset vaan kaikkoo mun luota..  mä hajoan.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Mikään ei onnistu.

 Kaikki on ihan sekasin.Mä en jaksa kirjoittaa. En saa itteeni ruotuun tän laihduttamisen suhteen ja jatkan vain lihomista.
leffassa poppareita, 2 jäätelöpalloa puoliksi carinin kanssa, herneitä. Kotona 2 cragottea, piirakkaa pala jonka oksensin. Mä oon oksettava _sika_ hyi saatana. Ja vielä kehtaan miettiä söisinkö ruisleivän "iltapalaksi". Mä mietin jatkuvasti vetäväni naamaan kaikki lääkkeeni mitä löydän. Tai mä oon jo päättänyt niin. Mä vaan vihaan tätä kaikkea just nyt niin helvetin paljon. Etten jaksa jatkaa. Avun saaminenkin on vaan niin hankalaa, vaikka huutais et tarvii osastoa.. niin ei..
Viltsu.. haista paska. Mä en tajua kuinka voit laittaa mut aina ootamaan ja perua. Ihan kun sä et ajattelis yhtään miltä musta tuntuu.Ikävää ettet nää tätä tekstiä koskaan, mutta mä voin niin pahoin ja silti siedän kaiken tän paskan. Koska mä vaan välitän...

keskiviikko 13. heinäkuuta 2011

My heart cries


Kiedon käteni ympärilleni
Hivuttaudun syvemmälle huoneen pimeää nurkkaa


Kyyneleet, ne samat kyyneleet, sama tarina
vierii poskilleni.
Minuun sattuu.
Hengitän, mutta raskaasti.
Minä pelkään ja ahdistus kuristaa minua
Silloin tiedän vielä olevani elossa
kipua.
Olen voimaton
minä en jaksa enään huutaa

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Soon I will have bulimia

Kun olin kirjoittanu tuon edellisen postauksen mä lähin ulos käveleen. Koitin saada aikaseks soitettuu jollekkin. Pään sisäl ääni vaan jatkoi haukkumista ja toisteli sitä samaa lausetta "Ei kukaan jaksa kuunnella sua ja sun paskaa elämää, ne ei jaksa sua!" Mä sain kuitenki soitettua Carinille, mutten saanut kuitenkaan kerrottua mitään. Tiesin kuitenkin et oli epätoivost saada se mun seuraks niin pitkän matkan takaa. Mä pidättelin koko puhelin aikana kyyneliä ja lopulta ne alkoivat valumaan joten jouduin äkkiä lopettamaan puhelun. En vain löytänyt enään sanoja. Ei ollut mitään. Istuin pienen metän vieressä ja kaikki tuntu sinä hetkenä niin väärältä, mietin mun osasto kaveria ja mietin et mitä sen käy. Mietin et pitäiskö vaan mennä perässä, niin helppoa se ois. Napit naamaan. Tiedän hänen saavan apua heti. Mä en sais sitä mistään. Kukaan ei vahdi mua. Ei kukaan.
Mun elämä on niin sekasin. Kaikki. Musta ei oo enään edes malli laihduttajaksi.. naurattaa. En osaa sitä enään. Sorrun aina lusikoimaan salaa kotoa suoraan purkista jäätelö muutamia pieniä lusikallisia ja kolmen lusikan jälkeen totean aina saman "en mä pysty pitään näit sisällä oksennan tän kahen lusikallisen jälkeen" MIKÄ VITTU MULLA ON?? Oon vielä enemmän sekasin menkkojen aikaan ja en oikeestaan keksi mitään muuta tekemistä ku syömisen. Ainut selitys tälle on se et mun aivot tarvii vaan energiaa ja keho on nälkätilassa ja siksi mun ajatus on vain ruuassa ja "koska voin syödä"-lauseessa. Vaikee kuitenkaan uskoo et tällänen ruho on missään aliravitussa tilassa. Paskat. Oon tullu nyt siihen pisteeseen et tää saatanan pelleily saa loppua. Tää kaiken sokerisen "mättö" vaikken mä mitään mätäkkään.. ja toivon etten tuu koskaan mättääkkään. Oon tehny niin paljon perättömiä lupauksia enkä mitään pysty pitämään, joten tästä eteenpäin elän päivä kerrallaan. Huomenna aloitan lauseesta "tänään yritän olla syömättä karkkia tms" Turhaa mä lupaan "oon vuoden lakossa" koska se ei tuu tapahtuu..
Tää päivä on ollu täynnä kyyneliä ja turhauttavaa oloa, turvotusta naisten vaivoista ja turvotusta näistä läskeistä. 2x oksennusta ja sen perään heti laksoja.. oon taas niin vitun pettynyt itseeni ja tähän touhuun. Mutta mä en osaa enään hallita tätä. Oon voimaton. Nyt siirryn listaamaan tuonne Food diary blogiin ruuat.. sika.
Anteeks taas et oon tuottanut teille pettymyksen..

kipua kipua, koska se loppuu?

Mitä mun täytyis sanoa? Voi kyllä mä äsken feilasin mun dieetistä (vittu oon luuseri, paskat mistään dieetistä!) ja söin jäätelön ja jokusen sipsin, voitte arvaa et oksensin ne. Mun tekis mieli vetää kädet taas auki ja vuodattaa verta kun en kyyneliä pysty itkemään. Tunne itseni niin isoksi jonkun herkun jälkeen, jotka on ehdottomasti kiellettyjä!

Kaiken lisäksi kuolen kohta huolen tunteeseen. Mun tuttu suljetulta osastolta laittoi ennen osastolle menoa viestiä että on vetänyt salaa lääkekaapista monta lastaa eri lääkkeitä. Mä suutuin niin ja meinasin räjähtää itkuu tän koneen ääressä. Mietin et mitä tehdä, soitin siis suljetulle ja kerroin hänen omahoitajalle et ne pystyy auttaa häntä heti ku se saapuu osastolle.. mä niin tiiän sen nyt makaavan ihan pökkyrässä siel lattial.. mä pelkään. eeiieieiie.. mä en kestä tällästä paskaa elämässä. kukaan ei ansaitse tätä. Ei kukaan. 

Mä en jaksa.. oon väsynyt tähän oloon. Tähän elämään VIHAAN TÄTÄ. vihaan itseäni. Miksen mä osaa lopettaa miksen mä osaa elää!?? Haluaisin lyödä mua vasten kasvoja. Olkaa kiltti ja lyökää joku edes. Mä en ymmärrä mitä tapahtuu. Haluaisin pään sekasin.

mitä.. teitä on 300 lukijaa.. voiko? Ootte kaikki ihania, kiitos.

Mä en osaa elää

Mä en oo pitkään aikaan avautunut tänne kunnolla. Mä en enään osaa. Oon menettäny kaiken mitä mä ennen osasin. Puhua, avautua, elää, luottaa, yrittää. Mä en enään osaa. 
Mulla on niin tyhjä olo. En tiedä enään mitä sanoa. Tuntuu et multa ois viety kaikki pois. Nyt on terapiasta taukoa yli kuukausia ainakin. Uusi lähete aikuispsykiatrian puollele, en haluaisi. En ole aikuinen. Vitun täysi-ikäisyys. Mulla vaihtuu mun työntekijä. Koko ajan uutta liian lyhyessä aikaa. Mä en tiedä kuinka pärjään ilman sitä tuttua ja turvallista kuuntelevaa ihmistä jonka punaisella penkillä istuin useasti viikossa. 
18 heinäkuuta mulla on pitkästä aikaa syömishäiriö klinikka käynti. Mä en mene. Mä aijon perua sen. Pelkään sitä vaakaa. Häpeän ja saan vain pahan olon. Mä en halua mennä. Siirrän sitä ikuisuuteen ja jään yksin kotiin lihomaan. Siltä musta tuntuu.
Suunnittelen aloittavani uuden elämän ja ruokailutavat. Aamupala välipa päivällinen ja iltapala. Puuro, jugurtti ja omena, 300kcl edestä päivällistä (salaatti tai pieni annos lämmintä ruokaa), iltapalaksi kaksi leipää tms. Siinä olisi vain noin 750 kaloria. Mutta musta ei ole toteuttamaan tota. Panttaan syömisiä iltaan asti. Syön leipää vain ja pari pilttiä. Juon mehua ja limua. Illalla katsellessani leffaa luulen pystyväni ottamaan pari pientä kaurakeksiä ja ne muuttuvat moneksi pussin rapinaksi. Ahdistun ja käyn oksentamassa YLI viikkoon.. tuntui liian tutulta. Eieieieie mä en halua tätä. Mä olen hukassa.
Antakaa mun itkeä.. haluan itkeä jonkun olkapäätä vasten, mutten saa edes kyyneliä tulemaan.
Tunnen itseni niin yksin tämän kanssa. Nyt varsinkin kun en pääse pitkään aikaan puhumaan tunteistani. Kuka täällä on minua varten? Haluan vajota, koska en jaksa vain enään seistä.

maanantai 11. heinäkuuta 2011

joka vaate ahdistaa

Mä en enää oikee löydä mitään sopivaa. kaikki mikä puristaa tuntuu liian pieneltä ja minä liian suurelta. Nää shortsit oli melkein ainut ostos jonka tänään löysin. Näissäkin epäröin todella kauan ennenkuin Manna puhui minur ympäri! Parasta näissä on et nää ei kiristä paitsi tietty vähän tuosta mahasta jotta ne jalassa pysyy. Haluisin käytätä kireetä paitaa tuos ylhääl mut nytkin vaihoin vain t-paidan joka on löysä siihen päälle. Häpeän vaan liikaa kehoani. Miksen voi vain hyväksyä itseni ja oppia rakastaamaan itseäni?
 Tämän paidan haluaisin pistää, mutta se tuntuu liian epämukavalta.



Kuitenkin päädyin tähän löysäänb t-paitaan.



Tänään kaikki tuntuu taas olevan kiellettyä. Tunnen itseni huonoksi. Pienen ruispalan, piltin ja kolmen karkin jälkeen olen liian suuri. Tiedän kuitenkin illalla myöhemmin syöväni jotain.