keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Tuntuu kuin mikään ei tuntuisi miltään.

Mä luulin yli vuos sitten tietäväni miltä tuntuu olla masentunut. Nyt mä vasta tiedostan etten tiennyt siitä silloin vielä yhtään mitään. En uskonut että masennus voi viedä näin paljon ihmistä. Minä roikun tämän mukana kuin hirttoköydessä. Tunne on aivan kama. Tuntuu kuin kaikki hyvä ois kuollut. Tuntuu niin liian tyhjältä ja samaan aikaan ei miltään. Olen mitätön. Tuntuu kuin kukaan ei huomaisi. Haluaisin huutaa, muttei tämä tule ulos. Se on niin syvällä etten saa edes itkettyä. Olen vain tänäänki itkenyt tyhjiä kuivia kyyneleitä. Tuntuu vielä kauheammalta kun ei osaa enään edes olla vihainen. En osaa enään edes huutaa. Olen vaiennut, en enään puhu. Tuntuu pahalta ja kauhealta etten saa enään sanoja ulos. En tiennyt että puhuminenkin voi tuntua näin raskaalta. Ääneni on nykyään ihan vaisu, hiljainen ja silmistäni kumpuaa tyhjyys ja suru. En pysty enään näkemään ihmisiä, koska en jaksa enään hymyillä ja leikkiä kaiken olevan hyvin. En voi näyttää kaikille tätä tunnetta sisälläni. 

Mä olen jo hetkittäin meinannut turvautua mun kaapissa oleviin unilääkkeisiin ja rauhottoviin, mun tekis mieli vain kierrittää niistä korkit auki ja tyhjentää ne. Kyllä.. mulla on niin avuton ja ylitsepääsemätön olo. Ennen syömisvammailu oli vain mun juttu, mun salaisuus. Mut nyt siitä tietää liiankin moni. Eikä sekään tuota mulle enään mielihyvää. Ei syöminen oo mulle ongelma. Olen hirveän iso. En mä ole mitenkään syömishäiriöinen. Vihaan sitä sanaa. Haluaisin sanoa jo kaikille että olen ihan "terve ja parantunut" en jaksa enään niitä syömiskyselyitä. Olen terve. Ei mulla ole mikään. Mä haluan vain olla rauhassa ja yksin tämän kanssa. 

Tuntuu kauhealta kävellä peilien ohi. Mua oksettaa. Olen vihainen itselleni. Jätin kaikki vaatteet taas kauppaan koska kaikki puristaa mun ympärillä liikaa. Olen kuin pursuava makkara jokaisessa kireässä mekossa. Otin teille vähän pitkästä aikaa kuvia. Kävin pyörällä kirjastossa koska mun oli pakko saada jotain liikuntaa. Tein kotona 100 vatsaa ja jatkan vielä reisilihaksista. 
 
(bloggeri taas sekoilee eikä suostu kääntämään kuvaa, siinä siis kirjastosta lainaamat lehdet ja kirjat)
 (Tällä hetkellä nuo kaikki tunteet ovat minulla todella voimakkaat, mutta laihtunu mä en ole pikemminki lihonut..)
 (Siinä on sitten tekovaiheessa mun iltapala klo 21, oksettava määrä kaikkea. Tuo Polar juusto on aivan parasta vain 5% rasvaa. Myös lemppari pehmeä kauraleipä ja nyt vihdoin sain ostettua rasvatonta luonnonjugurttia ja löysin siihen hillon jossa on 50% vähemmän sokeria! Hilloa laitan aina n. 2tl jugurttiin.)
(Siinä mun iltapala valmiina. Kaikki on syötynä...  valitettavasti. Mukana on lasillinen vettä.)

Toivon todellakin pian tän olon helpottuvan, koska mä en oikeasti kestä. Haluan pian turvaan ja äkkiä itseltäni. Tunnen itseni seonneeksi. Pelkään itseäni. Pelkään etten jaksa enään kauaa.  Tunnen syöneeni kolme kertaa liikaa sen mitä oisi saanut. Söin klo 17 ekan kerran ja silloin söin samanlaisen "annoksen" kun iltapalla paitsi leipiä oli "vain" yksi. Nyt rangaistukseks mun täytyy mennä ulos käveleen. Ja ennen sitä tehdä ne reidet ja sata vatsaa.

En vain enään tiedä.. mihin menisin. Mikä mua enään auttais.
Musta tuntuu että oon jo yrittänyt kaikki.
Mä haluan vain turvaan, pois.

3 kommenttia:

  1. "Tuntuu kuin mikään ei tuntuisi miltään." Erittäin tuttu tunne myös mulle!!

    ja sit toi "en tahdo kuolla, en vain jaksa elää!"

    voimia :))

    VastaaPoista
  2. Kyllä sä pieni jaksat... Älä rankase itteäs syömisestä... Voimia ♥

    VastaaPoista
  3. Noi syömiset ei oikeesti ole liikaa! Olet pieni♥
    Mäkin toivon ihan tajuttoman paljon, että sun olo helpottuisi !

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)