keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

how can it hurt so much

Nyt on semmoinen olo ettei täällä saa henkeä. Kaikki on väärin päin. Mulla on niin paha olo kotona, treeneissä.. pääni sisällä. Keuhkoni puristuvat kasaan. Minun on vaikea hengittää tämän tuskan keskellä.  Mua ahdistaa... eikä se lähde pois. Mun keho tuntuu niin raskaalta, mä tunnen jokaisen ylimääräisen gramman mun kehossa. Mua sattuu.

Päässäni pyörii huominen SH klinikka tapaaminen lääkärin kanssa. Näen silmissäni nurkassa olevan vaa'an.. tiedän että minun täytyisi taas käydä siinä, en halua nähdä. Minun ei tarvitse. Mutten halua kenenkään muunkaan näkevän sitä ällöttävää lukua. En tuntisi niin myötähäpeää käydä klinikalla jos olisin pieni, edes alipainoinen, mutten usko olevan kumpaakaan. Tämä on vain minun näkemykseni.. mutta tunnen itseni isoksi. Tunnen oksennuksen nousevan kurkkuuni, kun tänään juoksentelin puolialastomana suihkuun peilin edestä.  Näin todellisuuden.. ällötyksen, mursun. Miten edes saatoin kuvitella tänään päivällä pienentyneeni?!?! Mitä ajattelin, en todellakaan ole pieni.
Milloin tästä kuvottavasta olosta tulee loppu? Sitten kun olen 30 kiloinen? niinkö minä luulen?  Mä haluan ymmärtää itseäni. Haluan tajuta mitä tapahtuu.. mitä minä olen tekemässä? Mihin minä olen menossa. Tuleeko minusta koskaan täydellistä? Millainen on täydellinen?
Mä en sais syödä. Mulla on nauha kädessä. Se muistuttaa mua siitä miksi mä haluan, se muistuttaa mua siitä mitä mä en halua enään olla. Mä en halua palata siihen josta mä lähin. Mä en halua, en pysty elämään sellaisena. En pysty elämään edes tämmöisenä. Huomenna lähen omalta paikkakunnalta hetkeksi pois Mariannen luo. Minulla on ikävä! Enkä halua enään olla täällä sekunttiakaan.. haluan kauas Viltsusta (me ei olla puhuttu kohta 5 päivään...)mua sattuu vaikken mä sano sitä ääneen. Haluun vaan pois täältä.

klo 12 kahvia
klo 13 muffinssi taikinaa 3 lusikallista
klo 14 neljä pientä keksiä.. fail.
klo 16 salaatti+ sämpylä
klo 19 neljä lusikallista italiansalaattia
klo 21.30 kolme leipää, kaakao /oksensin osan.

7 kommenttia:

  1. Tiedän, että läskiahdistuksesta on vaikea päästä irti, mutta sä olet oikeasti niin pikkuruinen ja laiha ja keijukainen että sun ei todellakaan tarvitse tuntea minkäänlaista häpeää ! Kumpa voisit itsekin nähdä sen :c ♥ ja samoin sen, että susta ei tarvitse tulla täydellistä. Olet riittävä tuollaisena. Kukaan maailman ihmisistä ei ole täydellinen, siis ei kukaan, siispä sunkaan ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen, koska se on mahdotonta! Monet ihmiset rakastavat sua juuri tuollaisena♥
    Halaus♥

    VastaaPoista
  2. Kiitos itelles♥ Voi, ei sun tarvi olla noin huolissasi musta :( mä pärjään! Ja mä tiedän, etten halua sitä elämää, mutta...en haluais tätäkään elämää enkä haluais lihoa. Vähän vaikeaa :< yhhyh. Joo, syömishäiriö ei jätä rauhaan :( tuntuu kuin sielussa asuis kaks ihmistä. Syömihäiriö ja minä. Syömishäiriö on niin paljon vahvempi.
    Mutta onneks me voidaan lyödä se, tappaa se ja niin me voidaan taas olla vapaita !

    VastaaPoista
  3. Sä olet oikeasti pieni! Mutta mä olen kaukana hoikasta... Etkä sä halua kuolla pienuuteen, ei siinä ole mitään kivaa. Haleja ♥

    VastaaPoista
  4. Kiitos sun ihanista tsempeistä!♥ Ne tuli tarpeeseen :)

    Voimia sulle ihan hirveänä!♥

    VastaaPoista
  5. Voimia <3 tiedan ton tunteen mutta sa olet pieni!

    VastaaPoista
  6. voi kun mä löytäisin jotain lohduttavia sanoja sulle mut ei tässä tilanteessa pysty keksiin mitään järkevää. Toivottavasti mariannen luona sun olos kohentuu ja saat lääkärin kanssa puhuttua♥

    VastaaPoista
  7. paljon voimia<3 kunpa tajuaisit itsekin jo olevasi niin pieni! laihduttamisessa ei ole mitään järkeä, ellei halua tehdä elämästään loputonta taistelua.
    miten se lääkärikäynti meni?

    VastaaPoista

kirjoita kommenttisi ja pelasta päiväni

ps. Vastaan tästä eteenpäin blogiini :)