torstai 30. kesäkuuta 2011

Kuvia vuosien varrelta. Ennen sairautta ja sairauden keskellä.

Mä selasin vanhoista arkistoista kuvia ja mietin milloin mä menetin otteen tähän? Milloin mut valtas vaikea masennus? Milloin mä aloin tosissani ajatella kuolemaa? Milloin tää valtas mun mielen? Osa kuvista on ennen syömishäiriötä ja masennusta. Osa kuvista on taas syömishäiriön alkuvaiheelta. Minä olin mieleltäni niin pieni, etten ymmärtänyt, etten osannut taistella. Vain lähdin liiankin houkuttelevalle tielle. Olen näköjään vieläkin liian pieni ymmärtään koska olen lähtenyt kulkemaan käsikädessä vaikean masennuksenkin kanssa. Milloin minä olen tarpeeksi vahva ymmärtämään tätä?

 Ensimmäiset kuvat on vuosilta 2008 jolloin kärsin "hengenahdituksesta", joka osottautuikin pian paniikkihäriöksi. Välillä olin masentunut, mutta se oli enemmänkin pientä teinimäistä angstausta. Tuona vuonna vuonna en viillellyt. olin 8luokalla. Ekan kerran viiltelin 7lk.
 Olen aina rakastanut ratsastaa.
 Tuolta reissulta on älytömästi muistoja. Olin Mariannen kanssa särkänniemessä.
 Huomaamattomasti, mutta välillä mä olin surullinen.
 Mä oon aina ollut hullu ja energinen. Nyt vain en enään jaksa.
 Tässä ylemmässä kuvassa mä olen oikeastaan pukenut Carinin farkut jalkaan ja sovittelen erilaista tyyliä!

 Tän kuvan mä muistan vieläkin melko selvästi. Oltiin Carinin kanssa "varastettu" iskältä bisseä ja lähdettiin sateella ylos vähän ryybiskelemään.. mä olin onnellinen.
 Carin vasemmalla ja minä oikealla.
Marianne vasemmalla ja minä oikealla. Näinä hetkinä mä olin oikeasti aidosti onnellinen. Mulla on ikävä tätä.

2008 uudenvuoden jälkeen asiat muuttuu. Muistan ennen 16vuotis syntymäpäiviäni tajuavani olevani liian iso. En tiedä mistä kaikki alkoi tai miksi päässäni napsahti. Musta vaan tuntuu et kaikki käänty yhtä aikaa ylösalaisin etten enään kestänyt. Perhe ongelmat kasvo, ystävyyssuhteita meni poikki tai jäi tauolle. Myöhemmin jätin silloisen poikaystäväni jotta voisin rauhassa sairastaa. Hukutin itse itseni, työnsin ihmisiä pois.  Kuitenkin voin 2009 alkuvuoden syksyyn asti melko hyvin. kärsin masennuksesta muttei se ollut niin vahvaa. Viiltelin välillä salassa, muttei sekään ollut vielä vakavaa. Kuitenkin 2009 vuodelta mä oli osan aikaa iloinen ja onnellinen ja sekin oli vielä aitoa.

 Tuona päivänä oli mun 16 vuotis syntymäpäivä ja mun päässä vain kiti ajatus "olen liian suuri". Olin tuota ennen jo monta kuukautta ajatelleeni että nyt täytyy alkaa laihduttamaan. Tuossa vaiheessa se oli vain liian iso ajatus.
(Minä vasemmalla Marianne oikealla). Muistan tämänkin päivän niin elävästi. Muistan myös kuinka paniikissa olin painostani. Muistaakseni painoin 49.4kg. Muistan sen niin selvästi. Oksensin myös sinä iltana. "Alkoholin" takia. Osittain se olikin totta. Olin vielä kuitenkin elämässä mukana ja kiinni arjessa. Mä osasin nauttia enkä ees uskonut sairastavani mitään tämmöistä, enkä mä uskonut että tää on mulle pakkomielle vaikka näin Mariannen huolen silti musta kaikki oli suht hyvin.

Mä olin onnellinen, miksi näin kävi? Miksi mä halusin muuttua? 2010 vuoden alku oli jo helvetillistä. Silti mä olin iloisempi kuin nyt. Syömishäiriö oli alkuvuodesta vahvimmillaan. painoin tammikuu-maaliskuun alkuun saakka 43.9-45.8kg ja olin silti vähintään yhtä suuri kuin nyt. En nähnyt koskaan laihtumistani enkä ollut mielestäni laihtunut. Minua kaduttaa nyt etten ollut silloin tyytyväinen. Nyt tekisin mitä vain saadakseni saman hennon kropan takaisin.. (paitsi olenko nyttenkin sokea enkä vain huomaa olevani sitä jo?) Ei en mä ole sokea. Mä tiedän että mulla on vielä liikaakin töitä.

keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Tuntuu kuin mikään ei tuntuisi miltään.

Mä luulin yli vuos sitten tietäväni miltä tuntuu olla masentunut. Nyt mä vasta tiedostan etten tiennyt siitä silloin vielä yhtään mitään. En uskonut että masennus voi viedä näin paljon ihmistä. Minä roikun tämän mukana kuin hirttoköydessä. Tunne on aivan kama. Tuntuu kuin kaikki hyvä ois kuollut. Tuntuu niin liian tyhjältä ja samaan aikaan ei miltään. Olen mitätön. Tuntuu kuin kukaan ei huomaisi. Haluaisin huutaa, muttei tämä tule ulos. Se on niin syvällä etten saa edes itkettyä. Olen vain tänäänki itkenyt tyhjiä kuivia kyyneleitä. Tuntuu vielä kauheammalta kun ei osaa enään edes olla vihainen. En osaa enään edes huutaa. Olen vaiennut, en enään puhu. Tuntuu pahalta ja kauhealta etten saa enään sanoja ulos. En tiennyt että puhuminenkin voi tuntua näin raskaalta. Ääneni on nykyään ihan vaisu, hiljainen ja silmistäni kumpuaa tyhjyys ja suru. En pysty enään näkemään ihmisiä, koska en jaksa enään hymyillä ja leikkiä kaiken olevan hyvin. En voi näyttää kaikille tätä tunnetta sisälläni. 

Mä olen jo hetkittäin meinannut turvautua mun kaapissa oleviin unilääkkeisiin ja rauhottoviin, mun tekis mieli vain kierrittää niistä korkit auki ja tyhjentää ne. Kyllä.. mulla on niin avuton ja ylitsepääsemätön olo. Ennen syömisvammailu oli vain mun juttu, mun salaisuus. Mut nyt siitä tietää liiankin moni. Eikä sekään tuota mulle enään mielihyvää. Ei syöminen oo mulle ongelma. Olen hirveän iso. En mä ole mitenkään syömishäiriöinen. Vihaan sitä sanaa. Haluaisin sanoa jo kaikille että olen ihan "terve ja parantunut" en jaksa enään niitä syömiskyselyitä. Olen terve. Ei mulla ole mikään. Mä haluan vain olla rauhassa ja yksin tämän kanssa. 

Tuntuu kauhealta kävellä peilien ohi. Mua oksettaa. Olen vihainen itselleni. Jätin kaikki vaatteet taas kauppaan koska kaikki puristaa mun ympärillä liikaa. Olen kuin pursuava makkara jokaisessa kireässä mekossa. Otin teille vähän pitkästä aikaa kuvia. Kävin pyörällä kirjastossa koska mun oli pakko saada jotain liikuntaa. Tein kotona 100 vatsaa ja jatkan vielä reisilihaksista. 
 
(bloggeri taas sekoilee eikä suostu kääntämään kuvaa, siinä siis kirjastosta lainaamat lehdet ja kirjat)
 (Tällä hetkellä nuo kaikki tunteet ovat minulla todella voimakkaat, mutta laihtunu mä en ole pikemminki lihonut..)
 (Siinä on sitten tekovaiheessa mun iltapala klo 21, oksettava määrä kaikkea. Tuo Polar juusto on aivan parasta vain 5% rasvaa. Myös lemppari pehmeä kauraleipä ja nyt vihdoin sain ostettua rasvatonta luonnonjugurttia ja löysin siihen hillon jossa on 50% vähemmän sokeria! Hilloa laitan aina n. 2tl jugurttiin.)
(Siinä mun iltapala valmiina. Kaikki on syötynä...  valitettavasti. Mukana on lasillinen vettä.)

Toivon todellakin pian tän olon helpottuvan, koska mä en oikeasti kestä. Haluan pian turvaan ja äkkiä itseltäni. Tunnen itseni seonneeksi. Pelkään itseäni. Pelkään etten jaksa enään kauaa.  Tunnen syöneeni kolme kertaa liikaa sen mitä oisi saanut. Söin klo 17 ekan kerran ja silloin söin samanlaisen "annoksen" kun iltapalla paitsi leipiä oli "vain" yksi. Nyt rangaistukseks mun täytyy mennä ulos käveleen. Ja ennen sitä tehdä ne reidet ja sata vatsaa.

En vain enään tiedä.. mihin menisin. Mikä mua enään auttais.
Musta tuntuu että oon jo yrittänyt kaikki.
Mä haluan vain turvaan, pois.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

Everyone thinks that I have it all

Mulla oli eilen niin paha olo. Yöllä Viltsu laittaa viestiä. Vaikka me ei olla kasvotusten se silti huomaa mun tavasta kirjoittaa, kun minulla on paha olo. "Mikä on? Älä ole mökömökö". Se ei näytä ikinä huolestuneelta. Mutta olen huomannut välillä hänestä huokuvan huolenpitoa. Tänään olin terapeutilla. Mulla oli niin tyhjä ja paha olo. Tiedän hänen tietävän sen, mutten saa sanottua mitään. Enkä halua sanoa enään niitä kahta sanaa... haluan.. pois. Kun pääsin lähtemään soitin Viltsulle niinkuin oltiin sovittu. "Heiii mikä sinun on..?" Niin en tiedä. Mä vaan sanon ettei mikään, kaikki on hyvin.. Kuitenkin musta huokuu valheiden verkko. Viltsu sanoo et se haluu piristää ja mennän veneellä saareen. Mä olin  niin vapaa sen tuulen mukana. Seisoin moottoriveneessä ja katsoin  pitkälle merta. Olin hetken vapaa.
Makoiltiin hetken ja otettiin aurinkoa, kunnes mulle iski tyhjä olo. taas se sama. Mä nousen ja kävelen siideri kädessä alemmas, kallioille niin ettei muut nää mua. Istun ja katson merta. Kuuntelen kun meri lipattaa. Meinaan tiputtaa kyyneleen. painan pääni polvieni väliin. kunnes tunnen jonkun istahtavan taakseni ja tunnen lämpimien käsien kietoutuvan ympärilleni. Viltsu hivuttautuu lähemmäs ja halaa minua takaa päin. Hetken tunnen olevani turvassa ja jossain muualla kuin keskellä tätä pahaa. Me nojataan pitkään ja tunnen Viltsun huulet kaulallani. Haluaisin jäädä ikuisesti siihen. Mutta tiedän ettei se ole mahdollista.
Tuntuu väärältä. Tuntuu väärältä olla syömättä. Tuntuu väärältä syödä. Olen sekaisin. Olen syönyt tänään liikaa. Ja paha olo tunkeutuu kehostani läpi, sekä fyysisesti että henkisesti. Haluaisin oksentaa tämän kivun pois. Maissia, 5 leipää, kahvia, vähän perunasalaattia, pieni salmiakki tikkari, kaksi suklaan palaa n. alle 800kcl. plus 5 siideriä... onneksi osa light. Mutta se ei tätä läskiä pelasta. Haluaisin hukuttaa suruni viinaan, pahan olon tupakkaan.
Tiedän että on väärin sanoa, mutten voi vain 
olla hiljaa. En täällä. En täällä teidän keskuudessanne.
Minun on pakkoa sanoa. En aijo jäädä tänne. Anteeksi.
Minun on pakko kertoa, että tästä kesästä saattaa tulla viimeinen kesä.
Koska olen väsynyt, enkä jaksa enään toista samanlaista tai rankempaa syksyä ja talvea.
En enään halua sitä. En enään. 
Olen pahoillani, enimmäkseen itseni takia. Että kaikki päättyykin näin.
Että mä en saanutkaan sitä onnellista loppua.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

NYT LOPPUI

Mä voisin nyt käyttää tän postauksen  haukkumiseen. Ja siihen kuinka säälittävä kuriton paska olen. Mutten jaksa vaivautua. Tiedän vain sen että oon syönyt tajuttomasti karkkia vähintään aina pari joka päivä. Turha mun on itkeä tai syytellä muita. 
Nyt on vain aika kääntyä takaisin ja muistaa miten sanotaan ei itselleen ja miten hankitaan kuri takaisin. Mä en halua lähteä tälle tiellä. En halua. Mä haluan sen laihan kropan, kiitos. Tarvitsen kuria ja enemmän rangaistuksia. Huomenna alkaa uusi viikko. Ja uusi alku. Nyt loppu tää pelleily. Mä en halua kasvaa enää tästä.

lauantai 25. kesäkuuta 2011

Kun paha olo tulee sulje silmäsi. Sinä et ole yksin.

Mä olen taas täällä missä mikään ei tunnu miltään. mulle on jäänyt käteen vain muisto. Muhun sattuu. Mä nään sun silmistäs. Se kipu. Mä tiedän miltä se tuntuu. Pidän kädestä. me tiedetään mitä tää on. Kiitos tästä juhannuksesta, johon mahtui iloa, kyyneleitä, mahottomia naurukohtauksia, auringonlaskua ja nousua, saunomista. Kaikken tärkeintä, sinun hymysi. Vaikka tiedän että meitä sattuu hymyillä. Minun hymyni ei ollut vain tekaistu. Se tuli suoraan sydämestä. Mulla oli hyvä olla. Ihankuin olisin tuntenut sinut ikuisesti, olen tuntenut kipusi.
Hukutan itseni ajatuksiin. Olen jo väsynyt itkemään. Väsynyt tähän. Nauran silti ja hymyilen. Piilotan kivun. Hukutan kysymykset "oletko syönyt".. syön pitäekseni kulisseja yllä. En siksi että haluan, en siksi että minun kuuluisi. Olen lihonut. Siltä minusta nyt tuntuu. Elän parilla leivällä, loput roskalla. karkilla, jugurtilla. Siitä se ruokavalio koostuu. Olen oksettava. Mitä enemmän ajattelen, sitä enemmän vihaan itseäni. Vihaan myös etten uskoltanut maistaa kunnon lettua, jäätelön keran. Tyydyn tuijottamaan muiden ruokailua. Tiedän sen olevan liian hyvää. En saa ottaa. En saa.
Voin huonosti. Olen huolissani sinusta tyttö, Manna. Olen peloissani, miten meidän käy. Mitä jos mulla ei ole sua pian.. mitä jos multa sortuu jalat alta. Mitä jos.. mitä jos.. kysymykset joihin ei ole vastausta. 
Viltsu.. en tiedä mitä sanoa enään. Mua sattuu. Mä teen kaikkeni, mutta taas se sama. Mä en kai ole sitä mitä hän haluaa. En ole tarpeeksi hyvä. Haluaisin tyytyä itseeni. Haluaisin että olisin edes jotain. Luinen, hauras.. niin että solisluuni tulisivat läpi ihon. Haluaisin hänen näkevän kuinka hauras olen, jotta hän ei satuttaisi. Jotta hän haluaisin halata ja suojella minua kaikelta. Olla minulle suoja, muuri, kilpi. Silloin kun omat jalkani eivät kanna. En haluaisi olla täällä yksin. Tunnen itseni hylätyksi. Vanhemmat etääntyvät. olen jo iso tyttö . Silloin täytyy pärjätä omillaan. Minä en osaa, minä en ole valmis.

http://www.youtube.com/watch?v=eMH9XNVedvg niin kaunis kappale. Sillä on liikaakin merkitystä nykyään. Tuo biisi kuluu ehkä pian pohjaan. Mutta se kertoo niin paljon  kaikkea. Se saa minut ajattelemaan ja muistelemaan asioita.

Niin ja.. minulla on ikävä

keskiviikko 22. kesäkuuta 2011

Juhannus tule jo

Tänään koko päivä on ollut yhtä panikointia ja sählinkiä. Siivouksen ja sun muun kanssa. Mutta mä haluan pysyä iloisena ja onnellisena edes tän päivän.. ja juhannuksen ajan. Olin aivan varma että märehtisin juhannusta yksin ja surisin paskaa elämääni. Mutta jotain niiiiiiin yllättävää tapahtui ja vietänkin juhannusta tämän ihanan neidin kanssa <3 Huomenna siis mä reissaankin Mannan luokse vietteleen jussia pienen porukan kera :-) täytyyhän jotain uutta elämässäkin olla ja just tämmösiä kokemuksia mä kaipaan.
Syömiset on mennyt myös ihan okei. En ihan noudattanu noit kellon aikoi ja huomasin syöväni jotain vasta puol neljän aikaan. Oon tänäänkin syönyt epäterveellisesti. mut oikeastaan mua ei haittaa kuhan kalorit jäävät suht alhasiks. 

Tänään siis:
5 pientä ranskalaista
2 leipää (valitettavasti en voinu pitää sisälläni..)
kahvi
50centin maksava pienen pieni irttaripussi (alle 10 karkkia)
Tuore ananasta

Palailen taas blogiini varmaan viikonlopun aikana.
Mä aijon viettää MAHTAVAN JUHANNUKSEN.
Mä haluan. Niin haluan. Yritän asennoitua itseni kanssa siten että pystyn ja voinkin syödä jotain.
Muutakin kuin karkkia.. tai roskaa. 
Mutta kuitenkin alkoholia, mahtavaa seuraa ja kaikesta parasta on
olla saaressa luonnossa poissa täältä hälystä ja ahdistuksesta. Mä niin odotan. Alle 12 tuntia reissuun!

MAHTAVAA JUHANNUSTA KAIKILLE IHANUUKSILLE ! <3
ps. Millainen jussi teillä muilla?

WHAT HAPPENED?

Tää on pelottavaa, mun kroppa tuntuu nyt vast pitkän kitkuttelun jälkeen heränneen tähän "aliravitsemus" tilaan ja vaatii koko ajan ruokaa. Mun tekis mieli napsia koko ajan jotain. Ja täähän ei vetele mun kohalla. Mulla on tänään ollu  nii paska olo. En oo voinu estel mun mielitekoi.. oon jotunu oksentamaan epätoivosena kaks kertaa.. mä lihon. Ainut loppu tulos on; lihava läski mursu...  mua pelottaa.. mihin tää johtaa? Nytkö se bulimia iskee?? Kun kaikki hoitajat sh klinikalla siit puhuu, vaikka diagnoosina on vähän eri. Jos oksennat oot siis näköjään bulimikko.. oksensit sitten omenan tai koko jääkaapin. 

Mun on nyt siis ihan pakko häpeissäni valaista teille mitä mä oon tänään syönyt.
Aamulla mä halusin kokeilla syödä aamupalaa piiitkästä aikaa.. ja kauhee ahdistushan siinä tuli.
Kello 11 leipä ja jugurtti
klo 14.30 pari mini porkkanaa
klo 17, kourallinen sipsejä
klo 17.30-20 miljoona(todellisuudes joku 10) pientä jyväshyvä keksiä (vai mitä liekään... huomaa taas et sokerit oli alhaa) plus ranskalaisia napsittuna pelliltä (oksennus)
klo 20.30 kolme palaa leipää (oksennus)
klo 23.30 lasillinen vähäsokerista kaakaota ja rasvatonta maitoa plus kaksi cragottea
 nyt voisko joku ystävällisesti kertoa mikä hitto mua vaivaa?
Mikä ruokavalio tää on?? Siis.. mä oon niiin pahast turvonneen
ja levinneen näkönen et huhu.. täst ei taas helpol selvitä.
Mun suunnitelmat ja ideat alkaa sortua.. ja mun ahmimis himo lisääntyy.
Mä en halua syödä tämmösiä määriä tällästä roskaa.
Mä en halua enää epäonnistua!!

Mulla ei oo pitkiin aikoihin ollu mitään suunnitelmaa, mut nyt musta tuntuu et huomisella täytyy kokeilla jotain uutta keinoa pysyä jossain rajoissa.
siispä;

10-12 aikaan saan syödä 150kcl
14-17 aikaan 300kcl
18-21.30 aikaan 200kcl

total 650 kaloria. Kuullostaa kauhealta, mut musta tuntuu et tuo toimis. Näyttää siltä et saisin napsia koko päivän ajan kaikkea. Voi olla kyllä etten syö mitään aamupäivästä joten säästyy nuo kaloritkin iltaan. Musta tuntuu et tein mä miten päin tahansa, niin turpoan. Mun naama ja kaula on nii turvonnu täst touhusta.. etten tiiä mitä tekis. Ja mä kuulen niin selvästi pääni sisällä kuinka monta kiloa muhun on taas tullu. Ja eilen voin niin pahoin kun äiti aloitti taas aiheella "Mulla nyykyyän roikku itel kaikki vaatteet päällä, pitää uusia ostaa. Kyll tuo pyöräily saa läskit lähtemään ja kiinteytyy koko keho".  Voi äiti, mulla senkun kaikki vaatteet vaan päivä päivält alkaa kiristää.. siltä musta nyt tuntuu.
Näin myös Viltsua pitkästä aikaa.. me tänään ekaa kertaa puhuttiin kunnol.
ja hän sit ilmottaa et muuttaa täs jossain vaihees syksyä pois täst kaupungist. Hajottakaa mut vielä kokonaan, kiitos. "Mulla täällä mitään ole, ni miks tääl ois". Ja äsken kun Facessa juteltiin ja kerroin sille et kuinka oudolta tuntu ettei oltu viikkoon nähty niin se laittaa vain takas kylmästi "ei pääse kyllästymään jos ei nää 24/7" Mä olen niin pettynyt ja vihanen. Eniten itselleni. Miks.. miks. mä välitän. ?? En jaksa enää.

maanantai 20. kesäkuuta 2011

Miksi kaikki tuntuu aina virheeltä?

Mä valehtelisin jos sanoisin et kaikki on hyvin. mä valehtelisin jos sanoisin et mä syön ihan normaalisti. Mä valehtelisin jos sanoisin ettei mua masenna, ettei musta tunnu pahalta elää. Kaikki tuntuu huonolta täällä kotona. Mä olen täällä yksin mun ajatusten kanssa. Yksin näiden ongelmien kanssa. Mä olen kyllästynyt olemaan sairas, mutta musta on tullut siinä liian hyvä. Mä en osaa enään lopettaa, mä en osaa syödä oikein. Musta syöminen tuntuu virheeltä, joka ikinen kerta kun mä syön, mä olen virhe. Musta tuntuu pahalta. Omena, jugurtti ja kaksi leipää. Mä voin niin pahoin. Puen vanhat thinspo farkut päälleni hetken olen tyytyväinen niiden mahtuessa vieläkin paremmin ja väljemmin jalkaani, mutta peilin edessä mä taas murrun ja kaikki näyttää samalta, isolta. Mä vihaan tätä oloa. Mä vihaan näitä ongelmia. Muttei ne hellitä. Ne haluaa omistaa mut. 
En ymmärrä enään mistä tämä kaikki johtuu. En ymmärrä että ihmisen täytyy oikeasti syöd lämmintä ruokaa. Tai kyllä mä tiedän, muttei vaan mun täydy. Mähän en saa. Joku on kieltänyt.

Mä en enään tiedä mitä saan syödä. Kaikki tuntuu liian väärältä. Koska näen peilistä aina vain liikaa.

lauantai 18. kesäkuuta 2011

I just figure out I have just one life

Parin viimesen päivän aikana mä oon oikeasti alkanut tajuamaan et ei helvetti meillä on vain yksi elämä. Vain yksi mahdollisuus elää sitä. Sen jälkeen mulle on iskenyt kauhee masennus ja olen vain ymmärtänyt enemmän ja enemmän paljon olen heittänyt hukkaan elämästäni. Tiedän etten voi korjata kaikkea tuosta noin vain, mutta voin ainakin yrittää nauttia hyvistä hetkistä. Hyvät hetket eivät ole olleet ruokailuissa. Mutta mä olen nauttinut olostani täällä. Kaikki on paremmin kuin kotona. En haluaisi palata takaisin. Voin paremmin. Koska en ole siinä sairaassa ympäristössäni, jossa olen tottunut olemaan. 
Eihän tämä irtoa minusta ja jää seisomaan asemalle, niin kuin toivoin. Mutta se ei valloita koko mieltäni. Koska pidän itseni kiireisenä. En halua ajatella. En tiedä onko se hyvä vai huono tapa ottaa lomaa syömishäiriöstä. Koska kun tulen kotiin pelkään kaiken räjähtävän. Täällä en ole vielä kertaakaan ajatellut itsetuhoisesti. Uskon sen olevan myös Mariannen ansiota. Tiedän kuitenkin kaiken myllertävän mun sisällä. Mä tiedän et ne ajatukset on olemassa. En vain halua tiedostaa sitä.
Mä oon myös eilen ollut suunnattoman iloinen. Kuvailtiin Mariannen kanssa ja kuvista tuli aivan hullun hienoja.. näytin suorastaan sairaalta sekopäältä meikit levitettyinä naamalle. Ja myös eräs ihana bloggaaja sai mut niin iloseks. ja nyt mulla on myös juhannukseks mahtava suunnitelma enkä tosiaan ole kotona, enkä edes kotipaikkakunnallani. Nyt vain tuntuu niin hyvältä. Ja tiedän ettei se tunne voi kestää koko aikaa, joten nyt nautin siitä. 

Vaikka reissussa ruokavalioni on ollut melkos
yksitoikkoinen olen silti uskoltanut syödä
enemmän kuin kotona näinä kolmena päivänä.
Kanaa, 1½ tortillaa, salaattia ja kurkkua, karkkia,
kahvia ja herranjestas söin sipsejäkin pitkästä aikaa!

Tavoite ois vielä uskoltaa pitkäst aikaa maistaa paahtoleipää!

torstai 16. kesäkuuta 2011

Matkalla

SH klinikan lääkäri oli todella rento ja mukava. Mä kun odotin pahinta. Tottakai se suositteli mulle päiväosastoa ja koko vuorokautista osastoa ja pyysi harkitsemaan. Mutta mä en voi mennä sinne. Kaikki on liiankin vapaaehtoista ja hyvä niin. Sieltä joutuu pois jos ei syö kaikkea mitä eteesi tarjotaan.. jos jätät tai et ole yhteistyössä sinut uloskirjataan.. ja jatketaan avohoidolla. Mä jään avohoitoon ja seuraava käynti on vasta 18.7.. silloin viimeistään mut täytyy punnita. Tänään mun ei tarvinnut mennä. Mä kieltäydyin ja säästyin siltä ahdistukselta.  Haluan kyllä joskus kokeilla edes päiväosastoa, mutta nyt mun ahdistus ei antais periksi ja tiedän ettei mun psyykkeeni kestäis. Näin on hyvä.
Nyt olen matkalla Mariannelle, ja istun junassa :-) otin teille pari kuvaakin äsken puhelimellani. Kävin kaupassa ostamassa salaattia (josta jaksoin syödä vain kanapalat ja ananakset ja loput heitin roskiin.. noh kuitenkin söin puolet! Ja sitten vielä vieressäni on rasiallinen mansikoita.. ihanaa turvaruokaa ! Kahvia ja limua.. kaikki mitä tarviin. vain matkalukeminen puuttuu, mutta sain tän netin toimimaan niin kyllä mä pärjään nää jokuset tunnit tässä.  


Toivon et pystyn nauttiin tästä reissust. Ainakin mul on kauhee ikävä Mariannea, sen seuras on aina hyvä olla. Postailen varmasti tän reissun aikana ja kerron teille kuulumisiani. Kun palaan kotiin mun täytyy alkaa miettiä asioita. Se lääkäri sano et voin aina soittaa klinikalle ja sieltä lääkäri voi mun halutessa laittaa lähetteen menemään ja pääsisin osastolle. Mutten mä ole vielä valmis semmoiseen. Mä jaksan vielä ehkä yrittää itse. Puhuttiin myös masennuksen hoidosta ja koitettiin miettiä kumpi osastojakso olisi nyt ensisijaisesti tärkeämpi. Minä en tiedä.. en tiedä mitään. Mikä olis nyt tässä tilas parhaaks..?


// Edit nyt olen täääl Mariannella. Eilan ollut huitsi päivä kuvaillessa ja pyöräilles jopol. Kannettiin kaupast semmoset tavarat safkaa jääkaappiin et huhu, nyt pärjää. Paitsi tajuttiin et ei oo maitoo ja kahvi ois ihanaa, niin kauppa kutsuu.

Pitäkää huolt itestänne <3!

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

how can it hurt so much

Nyt on semmoinen olo ettei täällä saa henkeä. Kaikki on väärin päin. Mulla on niin paha olo kotona, treeneissä.. pääni sisällä. Keuhkoni puristuvat kasaan. Minun on vaikea hengittää tämän tuskan keskellä.  Mua ahdistaa... eikä se lähde pois. Mun keho tuntuu niin raskaalta, mä tunnen jokaisen ylimääräisen gramman mun kehossa. Mua sattuu.

Päässäni pyörii huominen SH klinikka tapaaminen lääkärin kanssa. Näen silmissäni nurkassa olevan vaa'an.. tiedän että minun täytyisi taas käydä siinä, en halua nähdä. Minun ei tarvitse. Mutten halua kenenkään muunkaan näkevän sitä ällöttävää lukua. En tuntisi niin myötähäpeää käydä klinikalla jos olisin pieni, edes alipainoinen, mutten usko olevan kumpaakaan. Tämä on vain minun näkemykseni.. mutta tunnen itseni isoksi. Tunnen oksennuksen nousevan kurkkuuni, kun tänään juoksentelin puolialastomana suihkuun peilin edestä.  Näin todellisuuden.. ällötyksen, mursun. Miten edes saatoin kuvitella tänään päivällä pienentyneeni?!?! Mitä ajattelin, en todellakaan ole pieni.
Milloin tästä kuvottavasta olosta tulee loppu? Sitten kun olen 30 kiloinen? niinkö minä luulen?  Mä haluan ymmärtää itseäni. Haluan tajuta mitä tapahtuu.. mitä minä olen tekemässä? Mihin minä olen menossa. Tuleeko minusta koskaan täydellistä? Millainen on täydellinen?
Mä en sais syödä. Mulla on nauha kädessä. Se muistuttaa mua siitä miksi mä haluan, se muistuttaa mua siitä mitä mä en halua enään olla. Mä en halua palata siihen josta mä lähin. Mä en halua, en pysty elämään sellaisena. En pysty elämään edes tämmöisenä. Huomenna lähen omalta paikkakunnalta hetkeksi pois Mariannen luo. Minulla on ikävä! Enkä halua enään olla täällä sekunttiakaan.. haluan kauas Viltsusta (me ei olla puhuttu kohta 5 päivään...)mua sattuu vaikken mä sano sitä ääneen. Haluun vaan pois täältä.

klo 12 kahvia
klo 13 muffinssi taikinaa 3 lusikallista
klo 14 neljä pientä keksiä.. fail.
klo 16 salaatti+ sämpylä
klo 19 neljä lusikallista italiansalaattia
klo 21.30 kolme leipää, kaakao /oksensin osan.

Pretend that you are happy

Mä jatkan, jatkan valheiden punomista. Jatkan tätä valheiden verkkoa. Hymyilen ja tervehdin, kaikki on hyvin. Tiedän etten voi luvata ystävilleni tervettä minää, tervettä ystävää. Mun täytyy keksiä jotain muuta. En mä voi lopettaa tätä sairastumista. Mä en voi. Pelkään epäonnistuvani. En uskolla edes yrittää.

Mä en saa näyttää enään "tyhjältä", mun katse ei saa olla tyhjä. Mä en saa olla enään masentunut. Kukaan ei saa nähdä kuinka asiat todellisuudessa on. Mä en halua satuttaa itseäni, en halua muiden tietävän viiltelystä. Mä en enään voi mainita sitä missään, en täällä enkä muualla. Anteeksi. Mä en halua satuttaa. Mun täytyy vain vajota kylmään pimeään nurkkaan ja purra huulta yhteen. Tuntea se kipu. Olen elossa. 
 
En pysty löytämään sanoja. Minun sisälläni kiehuu.. en pysty olemaan aloillani. Minun tekesi mieli räjähtää. Itkeä avuttomana lattialla. Minun tekisi mieli soittaa äidille.. ja sanoa etten jaksa enään. Mun tekis mieli itkeä kuin pieni lapsi hänen sylissään ja kertoa kuinka pahoillani olen siitä, ettei minusta tullut semmoista lasta kuin he halusivat. Pyytää anteeksi miljoona kertaa kaikesta huolesta ja siitä kuinka paljon olen vienyt heidän aikaansa sekoilemalla.

Mulla on kyllä asiat sen verran okei, että pystyn olemaan "normaalisti", mun on ainakin yritettävä. En enään halua satuttaa muita. Parempi on vain hymyillä väkisin. Koska mun läheiset ei ansaitse tätä.  Mä en jaksa enään olla masentunut, mä en jaksa tätä tunnetta kun mä haluaisin vain pois. Mä vihaan tätä. Hitto vie mä vihaan.
  Ulkomaailman täytyy uskoa että kaikki on hyvin,
tosi asia on se etten mä usko enään mihinkään.
Mikä mua pidättelee täällä?
Perhe ja läheiset.. mä en voi tehä sitä niille.

tiistai 14. kesäkuuta 2011

Kuiskaus

"Sä et saa syödä. Ethän sä oikeasti halua? Sehän on väärin? Mitä muuta sun kuuluis aatelle, väärin väärin väärin" 

"Et sä onnistu, sä et pääse eroo musta, mä pidän kyllä kiinni. Me ollaan luvattu toisillemme että heikon hetken tullessa tarraamme tiukemmin kiinni, huomaan sinun otteen lipsuvan ja haluan kuiskia totuuksia korvaan; olet liian iso. Ymmärrätkö?"

"Et saa, etkä voi vielä parantua. Sinä et saa apua koska olet liian iso."
"Kadut jos jätät minut, sinulle ei jää mitään. Vain tyhjä aukko, ethän jättäisi parasta ystävääsi? Olen ollut sinulla monet vuodet, miksi siis luopuisit?" 
"Minä en luovu sinusta,koskaan.."

Rakkaudella syömishäiriö.