sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

Selitys kuluneista päivistä (plus kuvia)

Tämä taitaa olla viimeinen postaus ennen reissuun lähtöäni. Huomenna aamusta minun pitäisi olla koneen kyydissä kohti etelään. Reissuhan meni pilalle mun osalta.. etten voi oikein liikkua tai saati sitten pelata/urheilla YHTÄÄN.. ja tarvitsen melko paljon apua.. (sänkyyn meno,, vessaan jne) mutta onneks T on siellä mun kanssa! Koneessa en tiedä miten voin istua kun tätä jalkaa ei pysty taittamaan.. sattuu pirusti ja tikit voivat revetä. Mä en oo nyt pitkään aikaa kertonu ku ihan pintaa mun olosta.. huonohan se on. Vaikka kesä tekee tulojaan niin mä en silti herää tästä synkästä talvesta.. mun esittämis pisteet hipoo nyt sataa.. mä en taju mistä oon saanu voimaa hymyillä tällä tavalla.. mä en ymmärrä mistä saan voimaa valehdella oloni. Mä oon syönykki nyt miten sattuu. Antibiootit vie jotenki ruokahalua muttei paljoa. Hamittaa, mulla on tän haavanki takia jotenki niin voimaton ja heikko olo. Olihan tää sen verran syvä. eniten tässä vituttaa se että mun hermo ei toimi jalassa.. polvi vieläkin tunnoton sekä reisi/sääri.. jossa pitäis olla tuntoa. Kolmen viikon päästä jos tunto ei ole palautunut se on uudestaan lääkäriin meno ja tutkinnat ja sit jos tarvet ni leikkaus.. hermon voi kait viel korjaa jos on tarvetta. Näin se ei voi jäädä. Eilen aamul sheivates jalkoja mua pelotti et vedän jalat verille ku en tuntenu mitään. (Hermo heikoille varoitus !! Alla on kuvia jalastani ja haavastani plus tän aamuisesta turvonneesta mahastani veden ja kahvin juonnin jälkeen !!!!)
>
>
>
>
>







 (haava ennen tikkausta. Sisälä löytyi asfalttia ja haava syveni 3cm. Tussilla piirretty kirurgille viilto kohdat)
 (Veren vuoto osittain loppunut. Ja haava alkaa parantua, kuva otettu 2 päivää onnettomuudesta)
 (Tässä ensimmäinen järkytys! Polvi jossa tikit, on aivan turvonnut.. polvilumpio tuntuu olevan päin V*ttua. Sekä yläreisi ja polvi täynnä nestettä... tunto on poissa siis kuvasta katottuna polven vasemmalta puolelta ja säärestä.. osittain reidestä.)
(.. ja siinä sitten vähän käsistä levinnyt tilanne.. hitto. Turvotust näkyvis.. mä poksahdan noist lääkkeist, yksinkertasesti sanottuna: vatsa täynnä ilmaa)

Siinä nyt "lyhyesti" mun voinnista ja kuulumisista. Tuntuuhan tää aika paskalta.. kesä tulee ja mun polvi näyttää nyt aika heikolta. Toivottavasti pääsen nopeesti kentille ja pelailmaan :-) julkaisen teidän kommentit sitä mukaan kun pääsen koneelle (tämän illan päivystän vielä blogissa)! Mulla TULEE TEITÄ IKÄVÄ! Tulen takaisin ensi viikon sunnuntaina :-) varmasti kuulumisien keran! ps. Jos joku minut tuntee niin varmasti tunnistaa näiden jalkakuvien perusteella. Ilmoitathan siitä sitten henk.koht minulle. Kiitos :)

lauantai 23. huhtikuuta 2011

Tältä minusta tuntuu.

Miksi kosketat,

jos et välitä?


Miksi halaat,

jos sinua ei kiinosta?

Miksi hellit,

jos en merkitse sinulle mitään?

Miksi suutelet,

jos et rakasta? :(

(^Vivin käsialaa on tämä)
 
 
ps. Olin toissa päivänä mopo-onnettomuudessa. Jalassani on kuusi tikkiä, urheilukielto. Ambulanssilla sairaalaan. Onneksi ystäväni on kunnossa. Haavani oli sen verran  iso ja syvä. Nyt sitten liikun kepeillä ja syön todella vahvoja lääkkeitä.. Hermot ovat polvestani vaurioituneet ja tunto poissa :( voivoi.. ja maanantaina oisi ulkomaanturnaukseen lähtö.. minulta jää pelit pelaamatta. (en tuosta viitsi tarkemmin kertoa,, jos joku tunnistaa niiin tunnistakoon!!)

torstai 21. huhtikuuta 2011

What happened?

Mä oon sekasin. Se ei varmasti ole jäänyt kellekkään epäselväks? Mä meen välillä ihan pimeäksi. En tunne itseäni. Saatun tuijottaa peilin edessä itseäni pitkään. Niin että voisin melkein upota silmiin jotka katsovat minua takaisin. Alan pelkäämään omaa kuvaani. Katson ja tuijotan, vakavasti. En tiedä mitä tapahtuu.. kasvoilleni vääntyy pelottava hymy. Niin kuin kauhuelokuvissa. Mä säikähdän ja peräännyn. Istun sohvalla, puristan itseäni. Haluaisin niin pienentää joka kohtaa kehossani. Ei onnistu. Olen läski. Minua alkaa ahdistamaan. Pääni huutaa.. en tiedä onko se päänsärkyä vai mitä. Mua heikottaa.. käyn oksentamassa jugurtin ja leivän. Turhaudun ja turvaudun vahvimpaan resepti buranaan mitä löytyy. Ihan kuin se olisi ollut karkkia. Suuhun ja nielaisen. Kolmannen tabletin jälkeen mä katson mun puhelinta pytyn päällä. Mä tartun siihen äkkiä ja etin paniikissa T:n numeron.. pakko soittaa pakko.. mä en muuten lopeta. Onneks T vastaa ja tilanne purkautuu vähän. En varmasti voi jäädä tänne yksin. Toivottavasti pääsen T:n luokse. Sekoilisin täällä vaan. 

Tuo kolme buranaahan on todella mitätöntä, säälittävää. Mua silti heikottaa.. johtu mistä johtu, multa meinaa tulla koko ajan puklu ylös ruokatorvea. Ensi kerralla on varmasti helpompaa nielaista enemmän kuin kolme.. ihan niin kuin ekaksi alkoholi, sitten tupakka.. ja sitten jotain muuta vahvempaa kun mikään ei tunnu riittävän. Mikään ei ole minulle tarpeeksi. Paniikkihäiriö> keskivaikea masennus> syömishäiriö> Vaikea masennus ja syömishäiriö.. ja muutenki epävakaa persoona. mä en tiiä enään miten saisin itseni pinnalle.
Täällä veden alla alkaa pian happi loppumaan.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

I'm better off dead

Minun tekisi mieli huutaa. Juosta keskelle peltoa, polvistua ja itkeä. Huutaisin niin kauan ettei minulla olisi enään ääntä. Kuvittelen tilanteen yhä uudestaan ja uudestaa. Minun on pakko päästä pois. Haluan ULOS tästä. Haluan pois pois pois pois. Sekoan. Sekoa tähän tunteeseen. Sekoan tähän ahdistukseen. En saa henkeä. Haluan itkeä, kuin pikkulapsi. Paiskautua vasten lattiaa ja odottaa jonkun tulevan pitelemään minusta kiinni. Lohduttamaan ja sanomaan ne kliseiset sanat "kaikki kääntyy kyllä hyväksi".
Mulla oli tänään taas yksi säälittävä heikko kohta. Musta tuntuu et mä tein väärin, kun lähdin juoksemaan. Mulla meni yli 20 minuuttia aikaa saada itseni kääntymään lääkekaapilta pois ja lähteä juoksemaan. Tajusin vain etten voi kuolla, koska sisälläni oli liikaa.. aivan liikaa. Mulla oli tosi paha olo. Laitoin terapeutilleni viestiä. Puhuin hänen kanssaan myöhemmin. Kai me mietitään osasto vaihtoehtoa taas, mutta mä oon niin vitun terve ettei mua oteta minnekkään.. liian terve.. Hyödynkö mä enään edes osastosta? Enkä mä ole jo pelannu kaikki mun kortit?? Pilannut itseni. Mieleni.. mulla on vaan semmoinen surkea säälittävä olo. Jauhan vain kuolemasta mutten ole toteuttanut sitä, tuntuu että tuotan pettymyksen jos en tapa itesäni. Tuottaisin pettymyksen, perheelleni, teille ja kaiken lisäksi itselleni. Roikutan itseäni täällä kylmässä maailmassa, jossa mikään ei tunnu enään miltää, eikä milläkään tunnu olevan väliä.


virhe

Sydämeni jättää lyöntejä välistä, tärisen ja mun rintaa pistää taas. Silmistäni valuu kyyneleet. Nousen haparoiden lattialta pönttöön tukien. Helvetti mä tein sen taas.. liekö toinen vai kolmas kerta tänään? Ensiks puuron jälkeen ja sit kahden leivän jälkeen. Välissä olen maistanut pienen palan pullaa.. nekin oisin oksentanut, mut en enään viitsinyt töissä ravata vessassa. Mihin mä oon menossa? Mua heikottaa.. ja oon niin pettynyt itseeni.

tiistai 19. huhtikuuta 2011

Riko minut

Mulla on teille taas niin monta eria asiaa josta haluan puhua.. joista mun on nyt vaan pakko avautua. En oo pystynyt kertomaan yhdesä pojasta V:stä. Se on jotenki saanut mut pideltyä täällä. Se ei tiedä iha kauheasti mun murheista, mutta huomaa etten voi hyvin aina. Se saa mut nauramaan ja olemaan. Vaikka mun hymy ei ole ollut aito pitkään aikaan niin musta tuntuu et mull on ollu pieni ote jostain. Et oon miettiny illalla "Mä ehkä jaksan huomenna, jos mä nään sen kasvot" mutta ongelma on tässä se, hän on kokenut niin kovia suhteessa ja muutenki elämässä.. että hän on rikki, hän ei luota. Hän ei halua enään ikinä kuulemma rakastua. Hän on osittain kiinni exässään jota tiedän hänen rakastavan. Minä olen se toinen. Olen hänellä vain osittain hupia ja hyvää kaveria en muuta. Ollaan jo vähän puhuttu siitä.
Tänään mä oon nyt sanonut itselleni ja ravitsellut itseni hereille; meistä ei tule mitään.
Kaiken lisäksi V on Södiksen parhaimpia kavereita. En tiedä mikä mua vaivaa kun sotken itteni aina ihan vääriin ihmisiin. Isoin ongelma täs on se et mä tosiaan aloin vahingossa tykkää V:sta.. ja nyt joudun yrittämään unohtaan hänet. Miten mä teen sen? Mä oon jo niin peruuttomasti kiintynyt sen koiranpentu kasvoihin..Idiootti olen idiootti näin ei pitänyt käydä! Mä oon hokenut itelleni monta vitun viikkoa, ettei mulla ole yhtään varaa hajottaa itseäni enään.. miks mä tein sen taas? Miks mä vitussa kuvittelin et se vois haluta mut oikeesti, ei kukaan halua. Minun mukanani tulee liikaa suruja.. murheita, huolia. Enkä edes halua että kukaan joutuu olemaan minusta huolisaan tämän enempää. Enhän mä edes pysty olemaan kenenkään kanssa, kun en osaa olla itsenikään.. mitä mä oikeen ajattelin?? Mä haluan vain unohtaa ne kaikki sanat joita se öisin kuiski mun korvaan. Nyt en saa vain nähdä sinua.
Minua pelottaa.. on tulossa vapaata. Torstaina kaikki katoavat kotoa, menevät mökille. Minun lähettyville ei jää ketään, ei ketään. Kaikki ovat yli neljän tunnin ajomatkan takana. En pysty ymmärtämään kuinka äiti voi jättää minut tänne, ilman kysymättä pärjäänkö minä? Olisinhan mä tietty nauranut hänel ja sanonut hymyilevästi; tottakai. Vaikka mä tiiän etten pärjää.. mun musta mieli on alkanu jo punoa vaikka mitä juonia itseni menoksi. Kauheita ajatuksia. "kukaan ei ole täällä vahtimassa, onnistut nyt, he eivät näe sinua kuolleena, heitä ei satu. Voit mennä rauhassa. Kukaan ei keskeyttäisi sinua, nyt jos koskaan voit poistua" Mä tiedän ettei noi ole terveitä ajatuksia, mutta mä en pysty pysäyttämään niitä. Ne kuiskuttelee mun korvaan ja esittää mun ystävää. Ne tuntuu tietävän mikä minulle on parhaaksi.. Mä olen keskellä mustaa, synkkää epätoivoa. Vailla pelastusta ja halaavia käsiä. Joku joka pitelis minua täällä. Estäisi minua. Mutta loppujen lopuksi ei siihen pysty kukaan.




maanantai 18. huhtikuuta 2011

let me just go...

Olen uupunut. Ajatukseni eivät kulje. En osaa enään olla. En ole pitkään aikaan vain osannut olla. Tarttua hetkestä kiinni ja nauttia. Olen hukannut taidon elää. Minä turhaudun tähän, itken. Se on enään ainut asia mitä voin tehdä. Silti olen tyhjä. Tyhjä, mutta silti liian täynnä. Tunnen  itseni mitättömäksi.. ettei kukaan tarvitsisi minua. Toivoisin, että maailmani menisi lopulta kokonaan ympäri.. että hukkuisin kokonaan tähän suruun, masennukseen. En jaksa enään sinnitellä tässä jyrkänteen reunalla. On rankempaa sinnitellä ja pidätellä jalkoja hyppäämästä.. kuin virua pohjalla olemattomana, poissa. On rankempaa sinnitellä ja selvitä joka ikisestä päivästä jotka tuntuvat jokaisen aamun jälkeen vaikeimmilta. Täällä ei selviä heikot. Minä olen sisältäni aivan liian hauras.. minusta tuntuu että en jaksa välittää.. en edes asioista jotka saivat minut ennen vihaiseksi, kiehumaan ja huutamaan vihasta. En jaksa enään, kohautan vain olkapäitäni.. ja hiljenen.
Mä hajoan, murskaannun, ja olen ikuisesti vihainen itselleni, koska minä en koskaan oppinut elämään, rakastamaan maailmaa ja tätä ainutta mahdollisuuttaa käyttää se niin kuin joka ikinen päivä olisi viimeinen. En anna sitä itselleni koskaan anteeksi. 

Olen ansainnut sanoa itselleni hyvästi.
Olenhan?
Tajuttoman kaunis biisi. Haluisin kuulla tuon kappaleen ennen viimeistä hengenvetoa.

SALAISEKSI BLOGI??

Mä nyt oon täs iha paniikis kelannu että mitäs teen.. on tullu niin paljon anonyymeilt kommenttia.. ja vihajusta et mut ihan selvästi tunnetaan täältä. kyllähän mä sne riskin oon ottanu.. ja eikä tämä enään salaisuus ole, tämä kuitenkin sisältää minulle arkoja ja tärkeitä asioita.. jotenn..

en enään tiedä jatkaakko.. vai laitanko salaiseksi..

TOIVOISIN.. parin henkilön ja teidän muidenkin kertovan minulle kuka olet. Olen niin ahdistunut, kun en tiedä ketkä ympärilläni tietävät "salaisuuteni".. ja sen jälkeen mietin mitä blogilleni tapahtuu..

minä en haluaisi lähteä täältä..

koska olette aivan LIIAN tärkeitä minulle, joka ikinen <3

sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Mikä auttais, mikä tästä pelastais?

Pidättelen hengitystäni. Jalkani tuntuvat kauhean raskailta juostessani. Välillä mä hengähdän ja jatkan kävelyllä... jokin pakottaa minut jatkamaan juoksemista. 40 minuutin lenkki tuntuu säälittävältä, itsensä huijaamiselta. Mä tuun lenkkipolun loppuun, aurinko on laskeutumassa. Sinä hetkellä mä murrun. Luovutan ja istahdan ruosteisille portaille. Lasken kasvoni käsilleni. Pettymyksen kyyneleet valtaavat kasvoni. Likaiset ajatukset alkavat juosta pääni sisällä. Likainen, läski, laiska, paska, saamaton. Mä puristan jalkojani ja varmistun siitä; musta ei ikinä tule kaunista.. laihaa. Musta on tullut vain saamaton masentunut paskiainen. Mä en tajua ajan kuluvan ja havahdun omiin likaisiin ajatuksiini.. toiveisiin. Mä mietin paljonko saisin vedellä buranaa.. paljonko mä tarvisin siihen. Yritän laskea, mutten pysty keksittymään, turhaudun jälleen.. haukun itseni uudestaan ja purskahdan itkuun.
Miten tämä meneekään näin? Miksen mä saa mistään otetta.
Ihanku mun käsissä ois kasa hiekkaa ja se kaikki
valuu vain liian nopeasti mun sormien välistä.

Mä en vain jaksa. Tuo sana on liiankin
kulunu, mut mä tahtoisin nyt vaan
nukkua ikuista unta.

Mitä hemmettiä mä voin enään tehdä?!

.....

Nyt mua kuvottaa.. helvetin pääsiäinen.. aina joku tekosyy vedellä vähän karkkia ja muuta. Miksen mä ikinä opi? Uusi tekosyy oksentaa..
Söisin edes ruokaa. Mutta ei, vähän karkkia ja alkoholia. Kahden päivän putki.
Eikä sekään helpota tai saa minua unohtamaan. Kesä tulee liian liian nopeaa. Enkä minä voi olla täällä kesällä, tälläisenä.
 
Tänään minun täytyy pärjätä vähemmällä ruualla. Piste.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Mä pelkäään

Eilen minä puhuin liikaa.. kaduttaa, mutta he vakuuttivat ettei minun todellakaan tarvitse katua. Kaikki lähti vain pienistä sanoista "Ota nyt jotain ruokaa" minua pyörrytti. Sanoin kännisenä ettei minun tarvitse syödä. Seuraavaksi tuli se pelottavin lause "Ooksä vai joku anorektikko?!" Mä jään istuu hiljaa lattialle katse maahan. Pitkän hiljaisuuden jälkeen mä kerroin mistä oon kärsiny nämä pitkät vuodet. Lyhyesti ja ytimekkäästi mä vaan sanoin etten enää jaksais elää. En ois uskonut heidän reagoivan niin. Luulin etteivät he välittäis musta niin paljon. Mä meinasin itkeä.. se oli niin lähellä. Vaikka kyyneleeni ovatkin niin lopussa. Tuntui ihanalta kuulla heidän välittävän.. "älä todellakaan ajattele niin ettei me välitettäis susta". Mul tuli paha mieli koska satutin taas kahta ihmistä. Kai heidän täytyy vaan tietää. En jaksa enään valehdella.

Mä oon nyt vähä huolissani tuosta mun oksentelusta. En oo tajunnu ennen tuota x-taulokkoa kuinka usein se tapahtuu.. nyt se näyttää ehkä vähän liiankin hurjalta. Hemmetti. Musta tulee koko ajan vaan enemmän ja enemmän lihava surkea luuseri. Tänään mun jalat oli iha paisuneen näköset.. ihan ällöttävät. Mä ooon niiiin helvetin lihava surkea.
Ajattelin et eilinen auttais mut nollaamaan ajatukset. Mut tosiasia oli se et ne ei poistunut edes sillon kun olin melkoisessa humalassa. Mä vaan meinasin murtua baarissa ja mun oli pakko lähteä sieltä ihan liiankin ajoissa. Sammuin sitten kaikkien huonojen ajatusten seurana mun sängylle. Mä en uskolla enään edes juoda mitään kovaa humalaa.. koska mä en sillon ajattele mitä teen tai mitä vois tapahtua.. sillon mä oon vieläkin enemmän riskialtis. Mua helpottais nyt vaan et lopettaisin tän säälittävän vinkumisen ja tekisin itelleni jotain.. ei tätä jaksa jankata, eikä varsinkaa kuunnella. Kukaa ei enää jaksa kuunnella sitä samaa vanhaa virttä "mä haluun kuolla..."


 (Tästä näkee siis todellisuudessa millaset pönikät mun reidet on !!!! ääh.. hitto)
Mua oksettaa...

Mun pitäis tuntea vielä enemmän kipua.. 
miksen mä tunne enään mitään!?
Miksei mua satu enään mikään.. ei edes viiltely.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Tässä ois niitä kuvia..

En tiedä miks nyt on edes järkeä julkaista mitään kuvia, kun katsoin noita edellisiä joita aikasemmin oon laittanu niiin siis ei näy YHTÄÄN mitään eroa.. samanlainen pulla olen. Mutta elän toivossa, että häpeän ruhoani vielä enemmän julkaistuani nämä ja tajuaisin alkaa laihduttamaan todenteolla.. aika alkaa olla lopussa. Aurinko paistaa ja mulla ei oo asiaa olla bikineissä tänä kesä jos näytän tältä. Tää päivä on ollut melko neutraali. Ajatukset on juossu ympyrää ja mä oon yhtä sekasin kun eilenki. Mua vähän lohduttaa ajatella et pääsen tänää nollaamaan pääni.. (lue: juomaan vähän lisää kaloreita, jotta lihon -,-) no mutta.. kuhan nämä ajatukset lähtee edes hetkeksi. Jos tuo baarin melu hukuttais ne?  Kuvat on siis tänään otettu. Olen pahoillani, jos tuotin jollekkin oksennusrefleksin :( ja saa sitten iiiihaaan vapaasti kommentoida!! Ihan mitä vaa tuleeki mieleen.

KUVAT POISTETTU!

 





Voi tätä häpeää.....  
ps. nyt meen syömää leivän 
ja ehkä omenan? 
Tiedän et laitan taas koht 
uuden rastin toho taulokkoon..

torstai 14. huhtikuuta 2011

se mikä ei tapa, sattuu helvetisti

Mua on alkanu pelottaa öisin. Just ennenku mä nukahdan kuulen ääniä. En oo uskoltanu sanoa tänne, en oo uskoltanu sanoa sitä ääneen. Pelkään et mä sekoan vielä enemmän. Luulin ensiksi isän puhuvan jotain olohuoneessa. Kunnes otin korvatulpat pois korvista ja raahauduin olohuoneeseen. Siellä oli pimeetä ja hiljasta. Ravitselin päätäni ja mietin et se oli vaan harhaa.. kunnes se tapahtuu uudestaan. En saa selvää, mutta ääni on pelottava ja kuiskaava. Yritän unohtaa tapahtuneen ja ravaan vessassa vähän väliä. Jossain vaiheessa nukahdan. Haluaisin herätä tästä painajaisesta. 
Mä voin niin huonosti. Mä en löydä siihen edes sanoja. Puristan käteni nyrkkiin. Tunnen kuinka kynteni uppoavat ihooni. Itken. En osaa enään muuta. Mulla ei ole enään keinoja saada tätä kipua pois sisältäni. Haluaisin selittää.. haluaisin että mua ymmärrettäis. Tämä on niin turhauttavaa. Kuolema ei jätä minua rauhaan. Se kulkee mukanani joka paikassa. Se kyselee minulta milloin olisin valmis lähtemään hänen mukaansa. Hän ehdottelee joka paikassa. "nyt sinulla on mahdollisuus, hyppää vain." En tiedä enään ketä kuunnella. Mun pää on niin sekasin, niin helvetin sairas.
Ajatukseni ovat solmussa. Mä oon tosissani miettiny kuinka tämä kaikki helpottuis nopeiten, mikä olisi helpoin keino lähteä täältä? Lääkkeet, alkoholi, hyppääminen.. kaikissa noissa on riski jäädä kitumaan. Sitä mä en halua. Mun vaihtoehdot alkavat tosiaankin olla vähissä. Niitä on enään tasan kaksi.
1) Minä joko hävitän itseni täältä
                                                                    TAI
2) Joku pakottaisi minut hoitoon.. koska en itse välttämättä menisi enään vapaaehtoisesti, ja koska minun oisi liian helppo lähteä ja keskeyttää hoito. Se ei hyödyttäisi millään tavalla ja samassa pisteessä sitä oltaisiin uudestaan.

Mitähän mä enään venaan, kukaan ei ole mua tulossa pelastamaan.. ja musta siihen ei ole enään. Missään ei ole järkeä. Oksentelen liikaa.. yleensä aina kun syön vähän enemmän kuin pienen jugurtin. Taulu täyttyy X -merkeistä ja olen jo 5 viikon aikana oksentanut yhteensä 17 kertaa ja tämä viikko ei ole edes vielä lopussa. Viiltelystä ei sitten edes puhuta....

ps. Kävin katsomassa tuon Elokuu -elokuvan. Se oli ihana ja sain pidätellä kyyneliä.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Multa ei tällä hetkellä irtoa sanoja. Kaikki ne pahat ajatukset ovat pääni sisällä. Ne eivät purkaudu ulos. En saa niitä pois. Mulla on niin turhauttava ja toivoton olo. Olen niin loppu. Anteeksi että jauhan aina samaa. Eihän kukaan jaksa kuunnella tälläistä säälittävää valitusta. En haluaisi blogini olevan täynnä tätä. Voikun pystyisin vaihtamaan ajatukseni ja koko olemukseni johonkin muuhun. 
Mä jatkan tätä, koska tämä tuntuu liian hyvältä. En osaa enään olla ilman kipua.. ilman oksentamista. Haluan vain lopun tästä kaikestas. Mikään muu ei tunnu niin rauhoittavalta kuin se hiljaisuus mikä kuolemasta tulee.

Ei helvetti.. mikä mulla on? Olen niin hukassa. Mä en oo koskaan ollut näin hukassa, pulassa. Apua vailla. Mä vain huijaan ihmisiä. He luulevat minun voivan hyvin. Väsyn esittämiseen, väsyn pitämään hymyäni yllä. Kun mä pääsen kotiin helvetti on irti. Mä satutan, mä itken.. olen liian vihainen.. kaikelle.

Miksei nämä itsetuhoiset ajatukset lopu? Miksen minä lopeta ajattelemasta itteni tappamista.. miksen?
Jokin vain käskee minun tehdä näin..

Mä en vaan jaksa suoriutua enään päivästä.
Mua ei kiinnosta nousta.
Mä en halua nousta ylös.
Mulla on niin saamaton ja mitätön olo.

"Mikset sä säälittävä läski jo tapa itseäs?"..
Kuulen nämä sanat joka ikinen ilta sisältäni.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Tämä lähtee käsistä

Kuuluuko mun nyt myöntää, että en osaa enään elää? Vaikka mä oon niin lujasti uskotellu muille et "kaikki on hyvin.." miksen mä myönnä että mä kuolen, mä kuolen jos en herää tästä. On hetkiä, synkkiä hetkiä jollon en ole omaitseni. Ajattelen aamulla bussissa istuessa kuolemaa. En saa edes rakennettua lausetta päässäni vaan yksi ainut sana piinaa minua uudestaan ja uudestaan. "kuole kuole kuole kuole kuole" Oon väsynyt tähän samaan ympyrään. En pääse ulos tästä ja en saa mistään otetta.
(Tämä kuva saa minut haluamaan lisää, olenko sairas..?)
Mä oksetan itteeni niin paljon. Joku pakottaa mut taas viiltelemään, joku huutaa mun pään sisällä "viillä syvemmälle" mä lopetan kun näen verta. Eikä sekään enään helpota mua. Vielä vähän lisää.
Pakotan itseni oksentamaan syömäni salaatin ja sen mukana tulleen pienen sämpylän. Mä lihon ellen tee sitä. Mulla ei edes ollut nälkä, vain heikko olo.
Tunnen itseni niiin saastaiseksi. Päivän saldo on 2 pientä xylitol askia, purkkaa, se salaatti ja nyt jugurttia ja omena. Olen tajuttoman oksettava. Syön liikaa.. alle 500kaloria saa minut itkemään, kaikki on liikaa. Kaikki tuntuu väärältä. Tuntuu väärältä elää. Koska minä en enään halua. En jaksa. 
Itseinhoni on kasvanut siihen pisteeseen. Päässäni pyörivät liian monet suunnitelmat ja minun on vaikea valita millä keinolla täältä pääsisin helpommin. 

Mikä muhun on vittu mennyt?! Mä en enään hallitse itseäni..
mä olen liian varma tästä et mä lähen. 
En jaksa enään olla tyhjä,, nolla. 
Tämä kaikki on vain liikaa.

En halua sanoa kellekkään mitään,
koska jokin sisälläni sanoo tämän
kuuluvan mennä näin.

maanantai 11. huhtikuuta 2011

Jokin vie minut

.. ja kuolema hiipii sisälleni hiljaa salakavalasti. Se houkuttelee minut kauemmas ja kauemmas täältä, parempaan paikkaan. Minä olen jo luovuttanut..
kuka helvetti "sinä" oletkaan.. niin, sinä voitit.
Minä olen sinun.

sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

Suuri houkutus

Mä leviän. Jokaisen nielaistun ruuan jälkeen mä paisun salakavalasti aina vähän lisää. Mun täytyy liikkua taas jälleen pakonomaisesti. Mä en saa levätä. Mä en saa olla paikalla. Mun jalat leviävät. Ehkä mun keho on jotenki erilainen, koska mä tosiaan lihon saletisti heti kun syön jotain... oli se mitä vaan. Nielaisen mandarinin palasen ja se mandarini asettuu yhdeksi makkaraksi mahaani.
Voi herranjumala... mun tekee niin mieli taas vain satuttaa itseäni. Mä en tunne mitään, ainut tunne joka velloo minussa on tämä LÄSKIAHDISTUS. Ei muuta. Ei enempää eikä vähempää. Mä en vain osaa olla. Mä en edes halua olla täällä. En vain voi sanoa sitä enään mun ystäville.. mä en voi enää satuttaa niitä. Tästä lähtien mulla tulee olemaan kaikki aina hyvin, kun joku kysyy..
Tälläsiä viivoja mun käsissä on enään jäljillä. Ei noin paljoa todellakaan, mutta siinä ne vain möllöttävät. Hyvä syy pukeutua johonkin säkkiin. (kuva ei ole itsestäni!!)
 
Älä syö älä syö. Mä en voi syödä. Katsotaan sitten illemmalla.

lauantai 9. huhtikuuta 2011

I don't want to breathe anymore

Olen niin loppu, käsittämättömän väsynyt näihin ajatuksiin, jotka haluavat tappaa minut.
Harva tietää kuinka lähellä pohjaa minä olen.
Kesä pelottaa, en ole valmis. Olen liian liian iso.
Pitäisi lopettaa tämä ruuan näpsiminen kokonaan
ja olla syömättä. Pitäisi alkaa valehtelemaan kaikille. Näin mä teen.
Hymyilemään päin naamaa ja esittää elämänsä kunnossa olevaa.
Olen aina osannut valehdella, tai sitten kukaan ei halua tietää miten asiat oikeasti ovat.

Jaksanko minä kesään asti? En.. mutta jatkan silti hymyilemistä ja joku päivä minä lähden täältä pois,
hymyillen.

keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

"Isä", sinä olet oikeassa, minä olen huono.

 
Pian mä oon taas jälleen saanut kasattua itseni. Pian mä olen taas pyyhkinyt mun kyyneleeni. Unohtanut taas mitä sanoit ja miten sait mut itkemään, vihaamaan itseäni vieläkin enemmän. "Sun takia tässä pää hajoo kohta"  Kaikki on mun vikaa, mun vika et iskä on iha loppu, mun vika et sillä on paha olo, mun vika et mä voin huonosti, mun vika et oon sairas. .. ja mä itken taas. En saa henkeä ja hukun kyyneliin kun ajattelen kaikkia isän sanoja.
Isä on aina pienenä ollut mun roolimalli, jota mä ihailin "mikä itseluottamus.. vahva ihminen, minäkin haluan olla" Mutta tuo vahva ihminen olikin vain heikko ja täynnä pettymyksiä. Tiedättekö miltä tuntuu elää narsistisen kanssa? Narsisti, joka on isäni. Hän saa minut tuntemaan itseni likaiseksi. Hänellä on oikeus haukkua minua, hän ei jätä minua koskaan rauhaan. En pysty parantumaan, en pysty elämään.. millon olen viimeiseen pisaraan asti täynnä vihaa? Hän on saanut minut itkemään joka ikinen päivä. Hän nauttii kun saa purettua kaiken minuun. Hän tietää, että minä olen heikko ja sairas.. hän tietää kaiken joten nyt on mahdollisuus nujertaa minut lopullisesti..

mutta miksi? Miksei isäni lopeta, miksen minä näe mitään myötätuntoa?! Miksen, vaikka hän istui hoitokouksessa ja näki minun itkevän itseni siellä melkein hengiltä. Kuuli ongelmani ja tuskani.. miksi isäni silti jatkaa, miksi hän sanoo "Minä en vittu tule enää mihinkään kokouksiin takiasi, kaikki on sinun vikasi. Minä en tule kuuntelemaan kun muut haukkuvat!" 

Mulle on valehdeltu et mä riitän tälläisenä, mä en vitussa riitä tälläisenä. Olen liikaa, olen kuriton ja tyhmä lapsi. Isäni on vakuuttanut minut, ettei mulla ole mitään arvoa täällä. Mä vihaan itseäni, mä vihaan elämää. Mä haluan vain helpottaa sitä ja lähteä pois. 
Haluan vain painua piirtelemään kehooni ansaittuja jälkijä.

tiistai 5. huhtikuuta 2011

-----------

Mulla on tyhjä olo. En tiedä miten voin. Voinko mitenkään? Olen näköjään hengissä. Huokaisen, en jaksaisi. Viekää minut pois. Mua ahdistaa. Olen sinnitellyt tähän päivään asti, jotta huomenna näkisin terapeuttini. Hän on kipeänä ja minun täytyy jatkaa vajoamista ja taistelua yksin pääni sisällä. Mä en jaksa, mä en oikeesti jaksa.

Mun tekis mieli kiroilla, itkeä, huutaa tätä paskaa sisältäni. Huutaa kuinka olen pilannut kaiken, kuinka olen liian iso taakka jo itselleni. Itken tyhjiä kyyneleitä. Minä olen kuollut...

maanantai 4. huhtikuuta 2011

leave me here wait for death

Nää sanat, mä kuuntelen ne yhtä uudestaan ja uudestaan. Tää biisi, se saa mut kelaamaan tätä mun tilannetta, mun oloa ja tätä taakkaa. Törmäsin tähän biisiin taas Tämän neidin blogissa <3

Mä sanoin joskus: Pitää jaksaa, mut nyt ei jaksa
Yks elämä elettävänä ja seki on paska
Mä kerroin sairaast maailmasta, siin oli oikeest
Pyytäny apuu taivaast ja ne vei rakkaan pois
En oo tyytyväinen elämään, Kuka mua auttaa vois?
En oo kertonu kellekkää mut haluisin paikkaan toiseen
Mä palan halust unohtaa kaiken ja alottaa alust.
Joo mä myönnän, mä pelkään. Mä en oo vahva
Silmät kii nyt ku kelaan meit kahta
poika tykkään sust paljon ehkä liikaa
Sä oot aivan ihana ja mä en haluu riitaa
Mut menetän sut niinku muut rakkaat
Joka aamu pelkään et laukkus pakkaat
Pahoillani kun en osaa enää luottaa
Mut liikaa iskui, haavoja se selkään tuottaa
Puukottaa, ja sit itken vaa verta
Mut miks vitus näin käy joka kerta?
Mut kyl mä pärjään, kyllä siihen tottuu
Tuntuu vaa et elän yksin elämäni loppuu
Elämässä ei mikään oo varmaa
Ja yön pimeydessä astun vaa harhaan
Helppo poluilta livetä kalliolta sileeltä
ja sit pimeäst on mahdotonta ylös taas kiivetä 
Mä en jaksa, mä en vittu vie jaksa enään!! Helvetti, kuuleeko kukaan?
Ymmärtääkö kukaan?! mä en jaksa olla se tsemppaava ja hymyilevä tyttö. 
En jaksa nousta JOKA ikinen aamu työharjotteluun klo 6. Mä en pysty.
En tiedä enään mitä haluan, en halua mitään. Mä oon niin väsynyt, eikä unikaan enään auta.
Haluaaan poiis.