sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Huomenna osasto.

Se ois sitten huomenna jo maanantai. Olen koko viikonlopun panikoinut osastolle menoa ja huomenna on se päivä. Mua pelottaa, mutta mun on pakko mennä sinne avoinmielin, mun on pakko edes yrittää.. vaikka mun motivaatio ei ole huipussa (tai kyllä se on, mutta en halua lisää kiloja!) Haluaisin vain normaalin ja tasaisen elämän, kaiken suhteen. Varsinkin ruuan. Haluan mennä korjaamaan sinne vääriä ajatuksiani. Toisaalta heillä ei ole kokemusta hirveästi syömishäiriö potilaista. Koska se on suljettu, kriisiosasto.. (olen siis vähän eri tapaus siellä) Mulla on vain 2x 30min ulkoiluja päivässä.. ahdistavaa. Ahdistun, jos minut lukitaan kuin perhonen häkkiin.

Mulla on jo nyt koti-ikävä. Tai ikävä kontrollia ja vapautta. Pelkään, että sekoan siellä vielä pahemmin taikka en saisi unta. Pelkään että siitä viikon reissusta ei jäisi mitään käteen. Toivon oppivani siellä jotain.

Punnituksista ja ruokailuista tulee todella ahdistavia, mutta mun täytyy kestää. Kyllä mä saan syötyä varmasti edes vähän. Lämmin ruoka silti etoo minua jossain mielin. Täytyy vain yrittää. En  halua hävitä tälle hirviölle. Nyt minulla on mahdollisuus yrittää kaikella tuella. Toivon todella, et mun omahoitaja on mahdollisimman ihana ja ihminen, jolle on helppo puhua.

En usko isäni tulevan katsomaan minua sinne. Sääli. Hän ei ymmärrä miksi menen sinne. En halua selittää hänelle, koska hän ei vaan ymmärrä.

Haluan elämäni takaisin helvetti vie! Pakko siis yrittää :-)


Haleja teille kaikille älyttömästi ! Pitäkää huoli itsestänne!
ps. Saatan lukea blogejanne ja ehkä päivittää jotain pientä
viikon aikana,jos vain saan kuljetettua puhelimen osastolle.
Mutta jos en, niin nähdään viikon kuluttua kuulumisien keran!
Oli ne sitten hyviä tai huonoja :-)

olen oksettava possu.

Olen tänään aamulla taas yhtä kuvottavan näköinen kuin aikaisemmin. Läski.
Naamani on turvonnut ja näytän krapulaiselta. Jalkani ja jenkkakahvani pursuavat yöpuvastini yli. 
Tunnen kuinka ällöttävästi kehoni osuu vaatteisiini. Tunnen ällöttävän puristuksen. Minua oksettaa.
Suihkussa haluan taas jäädä makaamaan lattialla. Toivon, että vesi huuhtoo minut pois.
Vihaan itseäni. Vihaan sitä kuinka reiteni koskettavat toisiani. Vihaan jokaista läskimakkaraa kehossani. Ne haijastuvat peilistä vasten kasvojani.
Tunen itseni kuvottavaksi. Kuka ikinä voisi haluta tämmöisen oksettavan näköisen sian?
Haluan itkeä, mutten jaksa. En ansaitse ruokaa.
Voi kun voisin leikata kaiken irti. Aloittaisin jaloistani.

lauantai 26. helmikuuta 2011

Uusia kuvia !

Hei ! ajattelin nyt laittaa itsestäni kuvia tänne (taas..) itseäni varten, otan uudet kuvat viikon päästä kun tulen osastolta. Jotta näen etten ole isontunut tms.. vähän pelottaa laittaa nää tänne, mutta jos tulen katuman päälle poistan ne :-) Tänään olis tarkoitus lähteä juhlimaan kaverin 18v synttäreitä! Ja alkoholia tiedossa sitten iha semisti. Huomenna tosin ois tärkeä peli jossa pitäis olla ihan kondiksessa, mut noh.. tänään täytyy ottaa ilo irti, koska osasto kutsuu maanantaina. Eilinen on menny muutenkin tosi huonosti.. oksensin 4krt, eli melkein kaiken mitä söin. Sen siitä saa kun yrittää nostaa vähän energiamäärää... eilen söin siis n. 800kcl, kun viime viikon olen vedellyt jolloin 200-400kcl. Mutta ahdistus voitti minut jälleen :-(


perjantai 25. helmikuuta 2011

Pitkä tie pois helvetistä...

Tänään oli vielä toinen hoitokokous, johon äitini nytten pääsi. Mulla oli koko ajan huono oli, oikeastaan aamusta asti. Mä vaan nyökkäilin siellä. Mulla tuli niin paska olo. Tajusin ettei mun äiti ymmärtänyt ollenkaan miksi menen osastolle.. tulin vihaikseksi. Minun teki mieli huutaa äitini sanojen väliin "sä et ymmärrä mistään mitään. Oot niin väärässä"
Äidiltäni kysyttiin heti ekaksi "Miksi luulette tyttärenne olevan täällä, mikä on siis ongelma?"
Siinä äiti sitten hetken empi ja lopulta sanoi "Noo kai hänel jotain vähän nirsoilua tuon ruuan kanssa on. Ja vähän mieli ehkä maassa" Joko hän ei halua ymmärtää tai sitten hän ei vain käsitä.
Lääkäri sitten kysyi "Onko tyttäressänne näkynyt joskus jotain syömishäiriöistä käyttäytymistä tai laihtumista??" En voinut uskoa äitini sanoja.. tuli mitätön ja varma olo, että olen vain liian iso tänne. Äitini vastasi "Ei, en minä ainakaan mitään laihtumista koskaan ole nähnyt.. ja noh hän on vain tosi nirso ruuista, olen kyllä huomannut ettei hän aamuisin halua/tykkää syödä. Kyllä mannapuuro ja tämmöinen uppoaa."
Mä tulin niin vihaiseksi, pettyneeksi.. eikö äitini ole huomannut tämän ajan kuluessa painoni vaihtelua 54-44kilon välillä!?!?!? Eikö minusta näe.. olenko tosiaan niin iso, ettei muutokset edes näy. Minua alkoi oksettamaan. Toisaalta olen tehnyt kaikkeni äidillä ollessa ettei hän huomaisi outoa syömiskäyttäytymistä.. toisinaan olen oksentanut hänen leipänsä ja puuronsa pytystä alas. Hän luulee minulla olevan lievää masennusta..
Olen vihainen, enkä pystynyt siinä tilanteessa kuin katsomaan maahan jalkoihin samalla peittäen reiteni. Tärisin penkillä ja en halunnut jalkojen lepäävän. Ehkä äitini on oikeassa.
Maanantaina alkaa siis viikon osastojakso. Pääsenkin melkein suoraan lounaspöytään. En minä voi syödä vielä 11-12 aikaan. Mitä teen? En varmaankaan pysty piilottamaan ruokia? Toisaalta, tästä osastosta ei ole mitään järkeä ellen minä ole motivoitunut paranemaan tai edes yrittämään syömisen kanssa kunnolla. Haluan parantua, mutta silti tämä kaikki pitää liian, aivan liian vahvasti otetta minusta. Se istuu harteillani ja käskee minun tehdä kaikkea typerää. Se laittaa minut valehtelemaan päivä päivältä, olen siinä liian hyvä. Bussissa lähtiessämme äiti kysyi olenko syönyt aamupalaksi mitään? "Juuuh olen, mä söin puuroa".... ja käänsin katseeni tyhjyyteen.
Äskettäin löysin tämmöisen kappaleen. Istuin hiljaa ja kuuntelin.
Sanat ovat niin osuvat ja kauniit.

torstai 24. helmikuuta 2011

Vihainen itselleni

Siitä on melkein 2 viikkoa kun viimeksi oksensin.. tai siitä oli. Mä oksensin tänään iltapäivällä syömäni jugurtin ja kaksi gracottea.. mulla oli syy oksentaa, tai ei se syy ollut.

Olin tänään siellä hoitokokouksessa ja olin jo todella siinä uskossa että mä jäisin sinne. Siellä mä istuin ja valmiiksi puhelin piilotettuna housuihin :-D turhaan. Mä siis suostuin siihen, että tulen sinne hoitojaksolle viikoksi maanantaista eteenpäin. Yksi viikko pois koulusta joka kuullostaa hyvältä (jään jälkeen, mutta täytyy kestää). Voin kyllä olla varma siitä ettei osasto jaksosta tule mikään helppo ja rento. Joudun tehdä mieleni kanssa älyttömästi työtä..
1. Joudun syömään muiden kanssa samassa ruokapöydässä samaa ruokaa (en halua syödä mitään ravaista/kunnollista/täyttävää)
2. Joudun istua yleisissä tiloissa ruokailujen jälkeen tarkkailussa, en saa siis poistua vessaa puoleen tuntiin.
3. Pääsen fysioterapeutille (joku kehonfysioterapeutti)
4. Jaan huoneen varmaan jonkun toisen kanssa.
5. MUT PUNNITAAN, ettei mun paino tipu kauheasti.
Isoin ahdistus tässä tulee olemaan tuo syöminen ja mun omien turvien poisto. (eri turvaruuat jne...)

" Ei sun paino somaattisesti ole kauhean vähää, joten ei sitä hätää ole" Otin tuon tietenkin negatiivisesti ja niin kuin sairaat korvani vain sen kuulivat. Helvetti. Olisimpa laihempi. Tuntuu siltä etten ole oikeutettu tuohon apuun. Olen läski. Ääni päässäni huutaa niin.. "älä syö enempää, turpoat" "Sinusta tulee isompi kuin nyt olet" "Olet liian heikko edes laihtumaan" "Säälittävää, katso itseäsi, katso reisiäsi!!!"
Mua pelottaa toi osasto jo nyt ihan kauheasti, vaikka en sitä uskolla ääneen myöntääkkään.
En halua "luovuttaa" siellä, en halua antaa heille kontrollia. Minä päätän mitä syön ja millon.
Eikä siellä varmaankaan ole mitään kevyt tuotteita. Miten mä pärjään siellä? Mulla on niin vahva ortoreksia ja seka syömiskäyttäytymis tavat.

MIKSEN VAAN voi olla taas se 44 kiloinen tyttö. Olin luovuttaja sillon. En näköjään koskaan parane, ajatukset taistelee kilpaa. Mun pää räjähtää :( ps. Äsken tuli outo heitehuimaus jota ei oo enne tullu.. oli outo tunne, mut se meni kai ohi? Ehkä mä selviän osastosta. EN vain halua _lihota_ tämän enempää!!
 
En kestä ajatuksiani sisälläni.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Hoitokokous ja salailua.

 Mun ajatukset lyö tyhjää. Välillä mä toivoisin et mun sydän tekis samoin.
Toisinaan mä oon hyvin kyllästynyt tähän salailuun ja valehteluun. "Söitkö jo?" -Joo mä söin kaveril. Musta on tullu mestari tässä. Onneksi multa edes niin harvoin kysytään. Onneksi kaikki luulee mun osaavan pitää huolt ittestäni.. nauran.
Olin tuossa maanantaina juttelemassa terapeuttini kanssa. Sillon ekaa kertaa jaksoin puristaa osan mun synkistä ajatuksista pois sisältäni. "Miltäköhän tuntuisi vetää viimeinen maitolasillinen naamaan ja läääkkeet perässä, nukkuisin ikuista unta" Hän on kysynyt multa monta kertaa "Oisko nytten osaston paikka?" Mä oon aina kieltäytynyt, kyllä tää tästä. Nyt minä kuulemma olen todella lähellä pakkohoito lähetettä. En vielä täytä ihan kriteerejä. Minun loppulauseesta puuttuu vaan "Mä tapan itseni" sanat.
Huomenna kuitenkin on hoitokokous, jossa yritetään seuloa mun tilanne kokonaan, ja sehän ihan riippuu siitä mitä puhun, valehtelenko vai sanonko kaiken ? Tyhjennänkö ajatukseni? En kuitenkaan pysty kauheasti valehdella, jos terapeuttini pääsee paikalle.
Musta tuntuu vaan niin säälittävältä, että tämä on levinnyt tähän pisteeseen. Milloin aloin vihaamaan itseäni näin paljon? Mä oon saanu vaan tarpeeksi itsestäni ja tästä itseinhosta.
Mutta mä en halua päästää ketään mun pääni sisälle, muuten en pääsisi sieltä enään pois. Jäisin suljetulle lukkojen taakse. En halua suljetulle. Vihaan sitä koko sanaa. 
Haluan olla kotona ja jatkaa näin. Miksen voi?

Mun ajatukset on niin ristiriitasia, toisaalta haluaisin tuntea eläväni ja selttää tämän paskan.
Toisaalta mä en taas jaksais käsitellä tätä, tai rikkoa itseäni taas. Toisaalta mä haluaisin antaa tämän vaan olla ja antaa ajan valua sormieni välistä..

Mä oon hukassa.
Ps. En siis tiedä missä olen huomenna.
Jos sinne jään, niin mun kaikki kamat ratsataan puhelimia myöten,
mutta yritän parhaani mukaan salakuljettaa kännykän jossain.
Jos onnistun kuuletta musta huomenna tai jos pääsenkin kotiin :-)

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

miksei luovuttaa?

Mä en osaa enään ilmaista mun tunteita. Se on niin hankalaa, tuntuu ettei kukaan ymmärtäisi kuitenkaan. Mun terapia käynnit on menneet nyt vähän aikaa tietyssä kaavassa: Mä istun hiljaa nyökkäilen vähän väliä. En pysty kasaamaan ajatuksiani.. en saa sanottua kaikki tärkeitä asioita, enkä saa enään ahdistusta ulos. Olen umpikujassa. Miten löydän tieni ulos tästä? Pelkään niin paljon lihomista. Nyt kun olen kohdannut sen, pelkään sitä kuollakseni vielä enemmän. Mua sattuu joka paikkaan.. mä en saa happea. Kuljen sumussa enkä edes muista hetki sitten käytyäni taistelua itseni kanssa. 

Haluaisin kauheasti mennä J:n luoksen, mutta pelkään kuinka pärjään siellä? Mä pelkään syödä, enkä mä voi mennä sinne näin. En voi mennä syömään sinne paria riisikakkua tai jugurttia päivässä. Tämä estää minua lähtemästä kotoa mihinkään. Jos joudun poikkeamaan tästä "turvallisuudesta".. 
Mä en oikeastaan enään välitä. Mä vaan oon. Leijun tässä sumussa. Enkä saa enään tännekkään sanottua miltä musta tuntuu!!! En uskolla enään vaivata ystäviäni.. pian he kyllästyvät tähän.. minuun. Tämä valtaa minut.
Olen syönyt tänään ihan liikaa.. en halua tietää. 400-500kcl.. keräsin ne salaatista, jugurtista, ananaksesta ja gracotte leivästä. (vähän niinkuin näkkäri, mutta kevyempi). Mä oon nyt niin suuri mun turvonneen vatsan kanssa. Tänään otin taas yhden lastin nesteenpoistajia.. jätin sitten laksat ottamatta. Ei näistä mistään oo mitään hyötyä..

Anteeks korjaan tähän väliin, kyllä kyllä mä tunnen jotain. Tunnen vihaa, enemmän vihaa itseäni kohtaa kuin aikoihin. Olen kyllästynyt tärisemään säälittävänä. Tuntien itseni tyhjäksi ja hyödyttömäksi. Mitä järkeä on elää tämmöisessä tunteessa? Mä en keksi enään.
Musta tuntuu niin tältä. Voi luoja. Mä näytän tältä.
Yhdestä asiasta olen varma.. mä en jaksa enään taistella.

lauantai 19. helmikuuta 2011

...

Olen T:n kanssa, katsomme Muodon vuoksi -sarjaa ja ajattelin tulla nopeasti päivittämään. 

Onneksi en ole yksin, onneksi T on tässä. Ahdistaa taas. Vaan sen takia, koska tiesin että joudun syömään tänään. Olen syönyt nyt siis jokusen 250-300kcl ja ehkä vähän päälle. Tuntuu ihan kauhelta. Onneksi kello on jo puoli yhdeksän. Mä aina vaan odotan päivän valuvan ohi. Ilman et tarvitsee ajatella. Haluan vain ajan kulua. Vatsani ei toimi, eikä mikään muukaan kehossani toimi. Mua ei edes enään väsytä. Välillä tunnen pahaa oloa, mutta muuten mä en tunne mitään. En tunne eläväni. Olen yhtäkuin kuollut. Enkä minä laihdu, en sitten millään. Tuntisin jos laihtuisin ja nyt tunnen vain turvonneeni lisää.

perjantai 18. helmikuuta 2011

Kuinka alas ihminen voi vajota?

Täällä vieläkin kirjoittelee yhtä sekava tyttö. Nyt olen sekä sekava, että täynnä. Mua oksettaa. Oon syönyt tänään n. 270kcl-350kcl.. menin jossain vaiheessa laskussa sekaisin, enkä halua enään edes miettiä tuota. Söin taas vasta ekan kerran klo 18 joka koostui melko isosta salaatti annoksesta. Mun teki sillon mieli oksentaa. Mun vatsa ei toimi. Ei edes näiden kiisseleiden tai jugurttien jälkeen. Eikä edes tämän päivästen laksojen jälkeen.
Mua ahistaa ja turvottaa... mä pelkään ihan sairaana et lihon lisää!! Mitä jos lihon vaan, jokanen gramma mikä tulee sisääni, eikä kulu pois? Ihan varmasti noin käy :( nyt mun keho kostaa mulle tän kaiken!!
Mä haluisin repii mun ihon irti. MIKS mun täytyy tuntea näin? Miks.. miks. Miksen mä voi vaan herää tästä painajaisesta ja huomata et kaikki olikin unta. Mä pidättelen koko ajan itseäni tekemästä mitään tyhmää ja vielä enemmän säälittävää. Mulla ois niin monia keinoja vähän vielä enemmän tuntea kipua. Mä ansaitsen tämän kaiken, olen tehny kaiken niin väärin. Tää on ihan oikein. 
Mua alko jo ahdistamaan ku joskus kahden aikaan ku kävelin kotiin nielaisin vahingossa syömäni purkan. Meinasin seota tietä ylittäessäni ja halusin saada purkan ulos, se valui niin ällöttävän hitaasti kurkustani alas. Oksettava tunne.  Mua pelottaa et joku yrittää salaa laittaa esim mun kiisseliin tai jugurttiin öljyä tai rasvaa. Tai jos huomaan voi purkin mun kiisselin vieressä niin se on pilalla.

Mä en tosissaan osaa ite enään auttaa itteeni. Ja mun pää on myrkyttyny taas pahemman kerran näistä ajatuksista. Ja apua joutuu jonottamaan liian kauan. Enkä mä jaksa. Olen loppu. Mutta tämmöinen kuin minä, ei ansaitse apua.
Kiusaus on aivan liian suuri..

torstai 17. helmikuuta 2011

Miksi ihminen ei osaa lopettaa?

Mä oon niin pettynyt itseeni. Tunnen itseni niin isoksi. Liian isoksi. Mä en voi pukea mitään mikä kiristäis mua, mä en halua muiden näkevän mun kiloja. Oon vieläkin ihan sekasin. En tiedä mihin suuntaan lähteä.. vai lähteäkkö ollenkaa.. mun olo ei yhtään helpottunut kun katsoin yle teemalta Anoreksian armoilla.
Kaikki siinä oli liian ahdistavan tuttua. Kaikki ne tunteet mitä he kävivät läpi. En halua ajatella sitä. Ja sitä kuinka harva lopulta parantui tai hyötyi avusta pidemmän päälle.. tämä ei helvetti vie poistu koskaan.. vaikka syömishäiriö kuolisikin fyysisesti kehosta, se tulee olemaan aina osa sinua.. ja ajatuksia.
Mä en halua ruveta pelkäämään enempää mun ajatuksia. Ruoka,ahdistus,laihdutus,kuolema.. ajatukset ei lähe.

Mä myös halusin kokeilla samaa kun he siinä terapiassa. Nauhan avulla arvioida oma vyötärön ympärys ja tehdä siitä solmu ja sitten mitata itsensä vyötäröltä (mittasin navan kohdalta ylhäältä). Ja en tajua kuinka lenkki on muka noin pieni. Silmäni vain valehtelevat.
Enkä mä näe tuota sisimmäistä ympyrää edes tarpeeksi pienenä.. mua vain ällöttää katsoa tuota lankaa joka piirtää kehoni muodot!
Musta tuntuu et syön liikaa.. välillä oon ihan täynnä eikä mitään tule musta ulos. Mun keho on niin umpikujassa, etten välttämättä halua tietää mitä siellä sisällä todella tapahtuu. En haluu turvautuu oksentamaankaan.. vaikka sillä ne nesteet lähtis, mut sit en vois ikinä lopettaa sitä. Mua ahistaa.. et menin syömään klo 18 puolet pinaattikeitosta 120kcl? jätin vielä vähän lautaselle, koska en pystynyt + riisikakku ja gracotte. Myöhemmin tein salaatin itselleni (salaattia, kurkkua, tomaattia, vähän fetaa + pieni lusikallinen kastiketta) Mä halusin oksentaa tuon jälkeen kaikki vedet ulos, olin niin täynnä.. täynnä siitä salaatist!!
Siinä tämän päivän ruuat n.250kcl.. ja mä pelkään et mä lihon.. mä lihon ihan varmasti, lihosinhan mä siltikin vaik en syönyt yli 1000kcl monesti päivässä.. mä lihoan, tein mä mitä tahansa.

Mä en halua syödä!

Mä koitan nyt tosiaan saada jotain selkoa mun ajatuksista. Ne on hukassa. Eikä mun päässä liiku nyt mitään. Mä en oikee pysty ajattelemaan selkeesti. En jaksa enään edes melkein ajatella kuolemaa. Mä täs laskin et oon viimesen n. 37h sisällä syönyt noin 300kcl ja ne koostuivat eilisistä puuroista yms. Mulla on kyl todel ihmeellinen olo. Mua vaan oksettaa, et mun nälkä on puoliks kadonnu ajatellessani itseäni ja musta tuntuu etten pysty niellä mitään. En halua tuntee sitä oloo ku mun kurkkua pitkin valuu jotain.. yritän saada tänään taiottua jostain salaattia jne, jos mä saisin sen alas.. tai edes puuroa (mutta en kestä sitä turvotusta) oon nytkin ihan pallo... sen siitä saa ku ei enään oksentele niin turpoaa kun elimistö ei oo ite tottunu mitään kuluttaan.. kaikki jää mun sisälle. Great. Siitäkö tämä kaikki turvotus voi johtua? Mun elimistön täytyy olla aika sekasi, nesteet sun muut. Enkä tiiä korjaako noi nesteepoistajat tätä tilannetta jota onnettomana vetelen tässä. Olen idiootti. Terapeutin kans tuli puheeks myös osasto, mut se on suljettu.. enkä mä usko saavani sielt tarvitsemaani apua ja toisaalt must tuntuu et kaikki on jo menetetty.. ja en tiiä mitä mä tässä venaan.. en haluis odottaa et oon sairaalassa taju kankaalla.. mut mä oon niin toivoton ja jos multa kysytään haluanko mennä suljetulle, niin mun viimenenkin ylpeyden pisara yrittää estää sen.. mut pitäis vaan viedä ja raahata sinne.. koska musta tuntuu niin holtittomalta ja tyhmältä nyt enkä tiedä mitä mun pitäis tehdä.. mul on vaan niin epävarma olo. Odotan vaan kai jotenkin, et mä  tajuan tän tilanteen ja lopetan. Tai sitten teen tämän vain tahallaan ja odotan liian kauan.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Joku mua piteli siinä, se oli niin kamalan vahva, eikä se halunnut päästää irti.

 
"Mä aijon antaa sen kuollla, en enään anna sille tilaa hengittää. Mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää"

Jaksanko mä taistella? Jaksanko mä nousta syömishäiriötä vastaan. Mä vaan unelmoin kesästä ilman tätä ahdistusta. Mä haluaisin syödä jäätelöä ilman kipua ja vihaa itseäni kohtaan.  Mä en ymmärrä mistä mun viha tulee. Mistä tämä kaikki kumpuaa?
Olen yrittänyt olla ajattelematta tämän aamuista vaakasessiota, mä yritän vaan kumota sen mun päästä. Mut on tehty vaa'an numeroista viimeset kaks vuotta. Ne on antanut harvasen päivän tuomion siitä kuinka tärkeä mä olen. En haluaisi asian olevan niin.
Silti tosi asia on se, että mä en itse ohjaa mun tekoja. Syömishäiriö ohjaa mua. Mä oon ollu tänään peloissani, olen tänään pelännyt enemmän kuin koskaan. En ole uskoltanut syödä kunnolla. Aloin tänään jopa pelkäämään syömääni purkkaa. En ole tänään uskoltanut syödä leipää, niin kuin ennen. Mä sain itseni juuri ja juuri syömään jugurttia illasta ja sitä aikaisemmin söin ekan kerran tänään kello kuuden aikoihin puuroa (en uskoltanut laittaa 1dl hiutaleita vaan laitoin jonkun verran alle + riisikakku ja gracotte. Nyt mä pelkään. Pelkään, että lihoan vielä enemmän. Mä sekoan tähän tunteeseen, sekoan yksin olemiseen ja siihen miettimiseen.. mitä mä nyt voin syödä? En varmasti uskolla syödä vähään aikaan mitään herkkuja.. enkä leipää.. mitä mä nyt syön? Jugurttiako..?! Helvetti vie. Mä pelkään tätä ihan liikaa. Nyt mun tavote on unohtaa tuo vaaka ja numerot. Mä en halua miettiä numeroita. Haluan keskittyä ihan johonkin muuhun. Enhän mä voi lopettaa syömistä.. ei siitä seuraa mitään hyvää, mutta mä pelkään. Pelkään syödä. Tämä koko laihdutus harrastus, muuttuikin pakkomielteeksi.. peloksi.. syömishäiriöksi. Miksen mä myönnä sitä?! Miksen. 
Miksen mä saa apua tämän enempää? Nyt mä olisin valmis kävelemään vaikka samantien osastolle.. oikeasti. (mutta mä taidan olla liian "terve" sinne?) Mä en ollut vähän aikaa sitten valmis, mutta nyt ekaa kertaa mä antaisin jollekkin toiselle vapaat kädet ohjata mua oikeeseen suuntaan, koska en itse enään osaa. Mä myönnän sen. Mä en osaa enään. Tosi asia on vain se, että täällä on mahdottomasti jonoa kaikkialle.. liian moni voi huonosti. Mä en halua että mä teen virheitä tai jotain kauheata joka voi olla mun viimeinen teko, mä haluaisin ennen sitä todella apua. Mutta apua joutuu odottamaan aina liian kauan.. enkä mä tiedä kauan mä jaksan, mä yritän kyllä mutten tiedä kauanko siipeni kantavat, kauanko mieleni kestää.
Mä olen tuntenut kipua jo liian kauan ja ekaa kertaa mä tunnen olevani kyllästynyt tähän, mutta silti niin epätoivoinen. Miten, miten lopettaa oma sotani? 

Mä haluaisin vain itseni takaisin. En halua enään elää tämän sodan keskellä. Kuulitteko mä en halua! Auttakaa
Mä en halua enään satuttaa itseäni. Haluan mun ystävät taas tähän mun vierelle. Mä haluan rutistaa heitä nyt ja kiittää. Ettei ne ole jättäneet mua näiden kahden raskaan vuoden aikana.

PUTUM!

Noniin nyt se on sit tehty.. mä kävin vaa'alla.. ja mä SEKOSIN totaallisesti. (pyydän nyt jo anteeks tätä tekstin laatua, kirjoitan ihan häpeissäni ja muutenkin mulla on  niiin paska olo) En tiedä oliko nyt menkkojen aikana kauhean järkevää nousta aamulla turvonneena ja illalla nesteiden ja muun tankkauksien jälkeen vaa'alla. Mä meinasin pyrtyä.. mä itkin ja vapisin. En voinu uskoa et se näytti 52,5kg ?!!??!?! mä en voi tajuta!!!! Lokakuussa painoin n.50kg ja sen jälkeen oon syöny päivässä yleensä noin 800-1000kcl ja huonoina päivinä 1500-2000kcl! Mä en tajua kuinka oisin voinu lihota vain? Mulla on kyl tullu lihaksia ja huomaan et oon kiinteytyny jne.. mutten oo ikinä esim tolla vaa'alla painanu niin paljoa. Mä en voi vieläkään käsittää tätä. Musta tuntu et koko mun maailma ois kääntyny ympäri. Kaikki meni aivan sekasin.. mä alan itkemään vieläkin jos aattelen sitä. Mä en tiiä pitäiskö mun uskoa tuota vanhaa vaakaa? Mä en oo  pystyny syömään yhtään mitään ja kello on 16.30.. mun koko ruokahalu on menny. Mä suorastaan vihaan itseäni vielä enemmän nyt!!!! Mä en tajua MÄ EN TAJUA. Tiedättekö mikä pettymyksen tunne mulla on? ihan kuin kaikki tämä saatanan paska laihdutus olis ollu turhaa..! Laitoin vaa'an myös ohuen maton päälle ja siinä se sit näytti vaihdellen 46-47kg.. mut matto vääristää aina. MÄ OLIN KAKS VUOTTA SITTEN 53kg!!! Ja nyt olisin muka melkeen saman!?!? Mitä helvettiä! Missä välissä mä olen lihonnut nämä!??!? Te ette usko kuinka sekoomas mä nyt oon. Mä halusin tähän apua, mä halusiin syyä säännöllisesti.. ehkä mä en sit paisuis? mut mä en osaa.. mä en pysty tähän yksi.. mä en pysty ite vahtiin mun syömisiä! MUTTA nyt mä oon sitten VIRALLISESTI läski. Mä kyl ootin jotain 48-49kg kauheassa järkytykses.. MUTTA TOI.. mä en oo koskaan järkyttyny noin pahasti astuessani vaa'alle.. enkä mä tiiä enään mitä uskoa.. nyt mä ainakin uskon mun silmiä.. vitun läski.
Miten mä voin enään uskoltaa syyä? Hyvä etten tappanu itteeni siihe paikkaan... oikeasti :(

Ps. Suurkiitos J:lle jolle mä soitin järkytyksen ja sekoomisen vallas.. mä en tiiä mitä mä oisin tehny jos et ois vastannu ja ymmärtäny mua.. mä en tosiaan tiiä..  oot kaikki kaikes <3

tiistai 15. helmikuuta 2011

Varo mitä toivot, sillä se voi tapahtua.

Mikä onkaan ahistavampaa kuin miettiä tätä päivät pitkät? Mä en oo pitkään aikaan ollut miettimättä laihdutusta.. joka ikinen sekuntti kun makaan mietin missä asennossa palaisi enemmän kaloreita tai kun mä kävelen ulkona yritän kuvitella itseni 40kiloisena, en pysty.. en osaa. Tunnen vain, että sinne on vielä aivan liian pitkä matka.
Viime vuonna mä olin 40:stä kilosta kaukana noin neljä kiloa.. miksi helvetissä mä lopetin? Miksi?! Halusinko mä parantua? En! Mä halusin unohtaa vain tämän laihdutuksen, mutta silti se sama ahdistus jyskytti takaraivooni.

Mä tiedän ettei tää laihdutus oo koskaan ohi ellen mä oikeasti saa valua pohjalle asti. Niin on vain tarkoitus, mun täytyy saada vetää tämä kaikki loppuun asti. MUN täytyy kärsiä nämä 3kk oikein kunnolla niin mä olen ehkä saavuttnut jonkin, ehkä mä olen sitten tyytyväinen? Tosi asia on etten mä tule koskaan olemaan tyytyväinen.
Ehkä tää onki mun elämän tarkatus.. laihduttaa, laihduttaa ja kuolla "kauniina". 
Olenko mä sairas? Mä vihaan tätä mun ajattelutapaa. Mutten voi sille mitään. Mä haluan asian olevan näin.
Mä oon tehny jotain kauheaa, mä oon ollu joskus kauhee ja ilkee ihminen, tämä on kosto siitä. Ihan varmasti on. Mä en halua enään olla se kauhea, mä haluan hyvittää kaiken mun aiheuttaman paskan kaikille. Mä oon ollu huono ihminen, huono lapsi, huono ystävä.. mä oon alisuoriutunu kaikesta. Mä en halua enään alisuoriuta tästä, laihduttamisesta.. mä en halua olla taas se epäonnistunut luovuttaja.
Mä en myöskään enään usko, että mulla on syömishäiriö. Mä pystyn kyllä syödä jos mä haluan. Mutta haluan asioiden olevan näin. Haluan syödä niin vähän kuin mahdollista. Tiedän, että pystyisin vielä parempaan, tiedän jos haluan todella voin olla syömättä pitkänkin aikaan. Mutta mä haluun et mun aineenvaihdunta pysyy jotenkin edes kunnossa.
Väillä mä rukoilen iltaisin, ja anon että mä olisin vielä laiha. Se kaunis 40kiloinen tyttö. Mä todella toivon, toivon, että tavoitan tuon kesällä. Mä pelkään vaan ettei tämä aika riitä. Mä pelkään, että tämä ihra on pysyvästi juurtunut mun luiden päälle.
Entä jos mä en laihdu?

Aamu ahdistus

Ahdistus palasikin jo näin aamusta. Mä tein virheen ja ajattelin aloittaa tämän aamun aamupalalla jonka jälkeen mun ei tarvis syödä moneen moneen tuntiin, mutta mua alko ahistaa suunnattomasti tuo pieni leipä ja jugurtti. Tunne itteni nyt likaiseksi ja surkeaksi ihmiseksi. Kuin tässä taas näin kävi? Koulua on tänään onneks iltapäivästä vain pari tuntia. Ja illal mennään leffaan pienessä tyttöporukassa. Tuo leffa mua täs vähä pelottaaki. Mä en aijo syödä siellä mitään. En mitään herkkuja. En edes yhtä karkkia ja mä tuun olemaan itselleni niin vihainen jos mä nyt luistankin ja syön siellä. Ei niin ei vaan voi käydä. Kyllä mun pitää yks leffa pärjätä limulla. Ja niin mä pärjäänkin, en saa epäillä itseäni. En saa.
Viime yö oli vaikea, ei enään sitten kun nukahdin. Mä vaan mietin liikaa tätä kaikkea, laihdutusta, ahdistusta ja kipua. Eilen mua taas huimas illalla pitkästä aikaa ja pisti rinnasta, ehkä mä oon ainsainnu tuon? no no i can't eat.. if I eat i will be nothing.

maanantai 14. helmikuuta 2011

All I need is someone to save me, 'Cause I am goin' down.

 Eilen illalla mä itkin. Katsoin peiliin ja olin vihainen. Lähdin juoksemaan tuonne pakkaseen. Manasin itselleni etten saa enään syödä. Ruoka ei ole minua varten.  Mua naurattaa, kun kaikki luulee mun voivan paremmin. Oikeasti kaikki on päinvastoin. Mä en uskolla kirjoittaa tänne enään kaikkea, mutta asiat ei tosiaankaan ole enään niin kuin ennen. Mä en luovuta tätä taistelua kehoani vastaan, en vaikka kaikki muut rukoilisivat niin. Mun on vaan tehtävä tää. Mun on laihduttava. Mulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Toivottavasti annatte mulle anteeks tän, et mä vaan satutan itseäni ja teitä. Mä en ehkä koskaan voi antaa tätä anteeksi.
Nyt on vain liian myöhäistä pelastua.

Happy Valentine's day

Hyvää ystävänpäivää kaikille ihanille lukijoilleni :-) ! Ja kiitos kaikille, jotka on aina jaksanu kommentoida ja ollu mun tukena, olette ihania (: 
Vietin ystävänpäivää T:n kanssa "kahveilla".. käytiin siis ostamassa limut(Todettii et ollaa liian köyhii noihi yyber kalliisi hienoihi kahviloihin :-D), jotka T tarjosi :-) Joten ei mun tarvinnukkaa iha yksi viettää tätä päivää!

Ps. Illalla tän päivän postaus.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Mä pelkään, millon kaikki räjähtää käsiin.

 Mä oon ruokkinut itseäni tänään ahdistavilla asioilla. Pakottanut itseni hokemaan päässäni kauheita sanoja. Laittanut itseni jälleen uskomaan millainen todella olen; aivan liian suuri. Makaessani olohuoneen lattialla potkin jaloillani lattiiaa, niin kuin pieni lapsi kiukkuisena. Mä sain mut vihaamaan itseäni taas enemmän kuin pitkään aikaan. Mun teki mieli viiltä tää tuska pois. Mä en uskoltanu kävellä keittiöön. Mä van makasin ja tunsin itseni niin säälittäväksi raukaksi. Tajusin, etten pysty mihinkään. Mä en osaa enään edes olla. 
Mä oon peittäny kaikki nämä tunteet ahdistuksen, masennuksen, itsemurha ajatukset, kivun, tunteet ja tuskan. Mä oon esittäny ettei niitä ole. Mä oon hymyilly kun muut ovat katseillaan niin vaatineet. Valehtelen itselleni, että saan syödä. Nyt tämä valehteleminen loppui. Mä en tajua miten voin enään kauaa elää itseni kanssa, tämmöisenä. Mä en halua, enkä pysty. Miksen mä voi sanoa asioita niin kuin ne todellisuudessa ovat. Mä valehtelen liian hyvin. Mä en ikinä oo valehdelle mun olosta parhaille kavereille tai terapeutille, mut viime aikoina mä oon jättäny kertomatta liikaa.. mä oon jopa valehdellyt itselleni ja tänään ahdistukseni pysähtyi suoraan vasten kasvojani. Mä en tiiä mitä mä enään haluan, mä en jaksais vaan enään.

lauantai 12. helmikuuta 2011

TEIDÄN TOIVEITA

Elikkäs tässä pari kuvaa ihan ensiksi.. en tajua kuinka kehtaan edes pistää nuo tänne tämmösen pläskeilyn jälkeen, mutta eipä voi mitään :-(


KUVAT POISTETTU!


Kyselitte, että mitä teen vapaa-ajallani.. muuta kuin "syömisvammailen"?
Mä teen yleensä valitettavan paljon muuta kuin keskittyisin itteni laihdutukseen. Yleensä mä olin aina menossa, mut nyt mä oon jotenki jumiutunut kotiin. Urheilua tulee oman lajin ohessa harrastettua 3-5krt viikossa. Nään myös mun kavereita, opiskelen ja käyn töissä (yleensä hoidan lapsia) :-) joten en mä todellakaan vietä aikaani "syömishäiriön" keskellä!

Tulevaisuuden haaveeni/toiveeni?
Laihduttamisen oonki tainnu jo mainita.. joten ehkä sitä ei ajettu takaa täs kysymyksessä.
Kyl multa haaveilta löytyy.. mutta en ole vähään aikaan jaksanut uskoa niihin. Haaveilen silloin tällöin ihanasta perheestä, upeasta miehestä ja tulevaisuudessa lapsista. Erilaisista ammateista jotka vaihteletvat terveydenhoitajasta kätilöön ja kätilöstä poliisiksi ja poliisista työhän, jossa voisi auttaa nuoria.. joten on mulla paljon unelmia, mutta haluaisin vain ekaksi toteuttaa tämän pitkän prosessin.. jolla ei tunnu olevan loppua.

Vinkkejä laihduttamiseen:
Anteeksi, en halua neuvoa... yhtään syömishäiriöistä laihduttamaan :-( koska eihän tämä oikeasti onnea tuo. Mutta ilmiselvää on että terveilä eläntavoilla saa pudotettua ylimääräisiä kiloja, ja tällä tarkoitan todellakin ylimääräistä, en siis normaalipainoista. Ainahan voi tietty kiinteyttää treenaamalla lihaksia ja syömällä enemmän kasviksia ja pitämällä ateriarytmiä yllä eli syödä säännöllisesti.. kyllähän mä tiedän miten syödä "normaalisti" mutta sen toteuttaminen onkin jo sitten ihan eri asia.. yritän kuitenkin!

Tänään on taas ahdistanut oikee urakalla.. mä en tajua miksi en voi katsoa kun mahaani tulee makkaroita, tai kun reiteni hipovat toisiaan yhteen.. tai kun jenkkakahvat tunkeutuvat housujen päälle.. tai sitä tunnetta, kun tiedän lihonneeni.. fuck!!

TOIVEPOSTAUS

Noniin ihanuudet, teillä on mahdollisuus esittäää jonkunlaisia toivepostauksia :-) toteutan niistä sitten jonkun!
Eli millasen erilaisen postauksen haluaisitte? Se voi olla ihan mitä vain.. henkilöllisyyttäni en kuitenkaan paljasta.

Eli kaikki ideoita kehiin! Thankjuuu (:

torstai 10. helmikuuta 2011

Minä lihoan ja lihoan!!

Iskä on taas vauhdissa, se huutaa siskolle ja mulla meinaa taas keittää yli "Joka saatanan lelu täältä huoneesta on siivottu lauantaihin mennessä,, nyt se turpa kiinni" mun sisko yrittää saada sanotuksi jotain väliin, mutta isä ei anna siihen mahdollisuutta. Mä vihaan tulla kotiin, kun täällä tapellaan.. mä vihaan sitä kun isä saa jonkun ylemmyskompleksin.. vihaan sitä kun se luulee olevansa kaikkien herra.

Tää päivä on muuten ollut täydellinen, lukuun ottamatta mun syömiä karkkeja ja iskän "herruutta". Olin leffassa ja shoppailemassa. En mä uskolla sovittaa farkkuja, mut löysin pari mukavaa neuletta je kengät. Pilasin mun ruokailut taas karkilla.. kalorit ois muuten jääneet n. 500kcl hujakoille, mutta ei. Minä lihon ja lihon.. mä lihoan! hittovie, enkö mä tajua.. mun pitäis olla nyt tekemässä lihaskuntoa.. tai edes jotain järkevää. Kuka idiootti on mennyt keksimään karkit!?  Jos niit ei ois niin mä olisin jo pidemmällä, mutta mä sorrun aina.. mun täytyis keskittyy tuijottamaan mun leviäviä jalkoja ja kasvavaa mahaa.. katon noita aikaisempia kuvia ja huomaan saaneeni lisää varmaan semmoisen 1kg..  tämä rasva ympyröi koko minun kehoni. Haluan oksentaa, mutta olen yrittänyt olla oksentamatta. Sillon mä vaan huijaisin. Mä vaikka mielummin viiltelen kun oksennan tällä hetkellä. Helvetti mun kanssa.. haluan niin kauheasti laihtua, mutten nää sen eteen mitään.. kuinka mä luulen sillä laihtuvani?
Mistä mä saan takaisin mun sisäisen motivaation, mistä mä saan sen takaisin? Ei auta muu kuin pian astua vaa'alle.. se näyttää varmasti jtn väliltä 47-50kg.. pelastakaa mut.

Vielä lopuksi, jos jaksatte niin piristäkää minua kysymyksillä, niin en kuole tylsyyteen :)
formspring

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Mä haluun olla jotain muuta

Mä en halua rakentua numeroista. Mä en halua rakentaa elämääni laihdutukselle. Mä en halua elää syömishäiriössä. Mutten mä uskolla, mä en uskolla parantua. Tämä tuki ei riitä. Mutten tiedä mitä tehdä En haluaisi pysähtyä, en halua pysähtyä katsomaan tilannettani ohikulkijana. En halua pysähtyä katsomaan sisimpääni, ajatuksiini. En halua myöntää itselleni olevani sairas, ja tarvitsevani apua. Mä olen pettynyt itseeni.
Olen tuhlannut tähän pian kaksi vuotta. Eikä loppua näy. Millon mä oon valmis luovuttamaan? Millon mä oon valmis helvetti elämään? Millon mä lopetan itseni kidutuksen, millon mä olen se 40kiloinen ja "onnellinen". En koskaan, en ainakaan molempia ja yhtä aikaa.

Stylish BLOGGER AWARD

blogin pitäjä Mandy (http://fuckingfantasticworld.blogspot.com) palkitsi minut tällaisella stylish blogger awardilla, Kiitos Mandy :-)

Elikkäs jutun nimi on se,e ttä nyt minä palkitsen teistä (enintään 15bloggaajaa) samalla tittelillä. (heh en kuitenkaan jaksa palkita montaa, koska on muutenkin vaikea valita) Joten palkitsen tästä muutaman jonka kanssa olen ollut tekemisissä melkein päivittäin ja joista on tullu mulle läheisiä täällä :-)
 
Mandy Anni Manna  Vadelma Tinkerhell (teitä löytyis vielä enemmänkin)
 
Mutta nyt siis teidän tehtävänä on tehdä tämä sama ja sen jälkeen kertoa vielä 7 asiaa teistä :-) tässä tulee omani:

1. Vihaan yleensä kun en keksi mitään tekemistä, haluaisin aina olla menossa. Tunnen itseni mitättömäksi, jos kukaan ei soita minulle ja istun kotona
2. Mä oon välillä niin negatiivisuuden huippu, en llöydä usein mitään positiivista. Tai sen löytäminen saattaa olla hankalaa
3. Oon myös taikauskonen (hehe jooo kyllä) esim. Jos jossain lukee "kuolet ellet tee tätä tehtävää" mua saattaa oikeesti alkaa ahdistamaan ja sit mun on pakko tehä se :-D
4. Mun tekee ain kauheesti mieli urheilla ja mennä lenkille/eri tunneilla, mut usein mä sit vetkuttelen enkä saa aikaseks lähteä
5. Niiku ootte varmaan huomanneet, mä rakastan karkkia, varsinki irtokarkkia.. harmi vaan. (tuli tänään sit korvattua ruokakin niilla, jes)
6. Mä pelkään sekoomista ja kontrollin menettämistä.. vähän kaikessa muodossa (laihdutus,syöminen,suhteet..yms)
7. Mulla on iha pienest tytöst asti ollu tajuton vauva kuume :-D mä yksinkertasesti rakastan pieniä viattomia vauvoja.. kun taas jotkut vanhemmat lapset Yli 3v saattavat jo aiheuttaa pientä ärsytystä välillä :-D

Siinäpä ne sit tuli :-) noniin.. nyt pitää sit lähtee viel yhteen koulujuttuun ja illalla vielä teen varmaanki postauksen!
 

tiistai 8. helmikuuta 2011

Ehkä ensi elämässä.

Mun sydämessä on tyhjä aukko. Multa puuttuu jotain tärkeää, mutten keksi mitä. Mulla on välillä niin tyhjä olo, multa puuttuu tukipilarit. Multa puuttuu syli, jossa itkeä. Oon huomannu, että mulla on välillä ollut aivan tajuttoman hyvä olo, käydessä mun terapeutilla, vaikka siellä keskustellessa mua ahdistaakin. Mutta silti mul on aina turvallinen olo. Välillä mä toivon, et mulla ois semmoset vanhemmat, niinkuin mun terapeutti. Mä rakastan mun vanhempia aivan tajuttomasti, mut mun äiti on niin saamaton.. ja mun isä, se on valinnu sanansa ihan väärin. Rikkonut mut. Se on kokenu sen elämässä rankkoja asioita, sitä on petetty ja se on rikottu.. mutta mä usein mietin miks, miks mun täytyy kärsiä siitä? Mä kun niin yritän aina korjata mun iskän ja tukea häntä. Miksen saa vastakaikua? Miksi isäni on niin kylmä? Miksei mua odota kotona kukaan.. miksei mua elämässä tarvii kukaan. Mikä merkitys mulla on? Jos olen mitätön.. mulla on niin mitätön ja välinpitämätön olo.. mä haluaisin kuulla useemmin, että muakin rakastetaan.. musta vaan tuntuu et kuulen liian usein kuinka musta ei pidetä. En jaksaisi enään olla viallinen, en pysty korjata ajatuksia tai tapojani.. ulkonäköäni voin muuttaa.. en kelpaa tämmöisenä, en itselleni enkä kenellekkään muullekkaan. Ehkä mun vanhemmat huomais paljon mä niitä tarvitsen kun olisin laihempi ja heikko.. 

Ehkä ensi elämässä, mutkin huolitaan.

http://www.youtube.com/watch?v=UxvNe761z2g aivan tajuttoman kauniit sanat.

maanantai 7. helmikuuta 2011

I will continue.

Iltapalan jälkeen mulla pimahti päässä. Olen oksettava ja ansaitsen pitää tämän tuskan ja läskin sisälläni. Minä en oksenna, mutta nyt tämäkin tuli selväks.. mä en tosiaan voi jäädä _tämmökseks_ en kestä olla tämmöinen. Mulla ei oo aikaa tämmöiseen turhaan junnaamiseen paikalla.  Mun on pakko koittaa hampaita purren jatkaa tätä, musta täytyy löytyä lisää voimaa ja rohkeutta. Löytyyhän musta vielä sitä? Kyllä musta löytyy.
.. eilinen tuntuikin liian hyvältä ollakseen totta. Tänään mua ahdisti koko eilinen syöminen ja tuintui että söin oikeasti todellakin liikaa. Arkena kaikki tuntuu palautuvan samaan vanhaan ahdistavaan kaavaan. Mä vihaan tätä.
Mutten osaa parantua. Enkä halua lihota yhtään enempää.. haluaisin vain muuttaa ajatuksiani, mutta kultaista keskitietä on niin vaikea kulkea.. miksen osaa syödä normaalisti? Miksi syön aina liikaa tai liian vähän..
Ajatukseni kulkee paikallaan, anteeksi.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Tänään mä olin vapaampi, kuin koskaan.

Ei herranjumala. Tänään ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kävellessäni töihin mä tunsin itteni vapaammaks kuin koskaan. Mä katsoin aurinkoa ja hymyilin. Keräsin ilmaa mun keuhkoihin ja päästin keuhkoni vähitellen tyhjäksi. Mä rakastan kevään tuloa. Musta tuntuu pitkästä aikaa et pystyn vapaasti hengittämään.. pimeys on ohi, ainakin vähäks aikaa. Oon tänään ollut ylpeä itsestäni (ahdituksestani huolimatta) olen ylittäny itseni. Astunut ahdistuksen päälle (syönyt monipuolisemmin kuin koskaan). Tänään on ollut erikoinen päivä. Mä sain niin paljon iloa viettäessäni iltaa pienen pojan kanssa, jonka peittelin lopuksi nukkumaan. Mua pelottaa huominen arki. Huominen on aina uusi päivä, mutta mä rakastin tätä päivää.

lauantai 5. helmikuuta 2011

I hate me and my life

Mä oon niin hysteerinen. Henkisesti loppuko? Mä en kestä mitään paineita, mua ahdistaa pienetkin asiat suurista puhumattakaan. Repeän itkuun helpommin kuin koskaan.. enkä kestä enään mitään vastoinkäymisiä. Oon niin väsynyt tähän syömisvammailuun. Yritän kamppailla vastaan, yritän pitää ruuan sisällä.. mä tosissani yritin tänäänkin. Mut se mun pienoinen laku mättösessioa pilas senkin.. joten mä oksensin (myös aikaisemmin syödyt leivän ja jugurtin) Illalla mä rohkastuin tekemään itelleni kanawokkia ja sen kans vähä riisiä.. oli tajuttoman hyvää, jonka jälkeen mun teki hirveesti mieli syödä (taas) jälkkäriä, joten päätin ottaa taas vähän lakuja -> jonka seurauksena mä päädyin oksentamaan niitä lakuja ja tulihan se ruokakin sieltä osittain. vittu.

Eikä menny ku puoltuntii nii mä makasin keittiön lattialla pidellen mun ylävatsaa, itkin kivusta ja voi luojan kiitos, et iskä ei ollu kotona. Soitin kumminki äidille ja kerroin et mua oksettaa ja sattuu vatsaan. Mua ei oo ikin sattunu nii paljoo. Ehin puhuu T:n kanssa kävellessä äidille. Mä itkin taas. Mua vaan stressaa kaikki, eikä mikään silti tunnu miltään. Mä vihaan tätä paskaa ja vihaan nähdä itteni suurenevan päivä päivältä.. Mä en riitä enään missään. Mä en oo enään edes hyvä laihduttamaan vaan rikon kaikkia laihduttajan lakeja.. mä en oo hyvä enään ystävyyssuhteis, enkä fudiksessa.. mä oon hyvä hautaamaan itteni pohjalle asti. Siinä mä oon helvetin hyvä..

Mä tiedän et mä tarvisin 24/7 apua, seurantaa... mä en haluis enään helvetti oksentaa. Mut jokin pakottaa mut, mä en vaa kestä olla itteni kanssa. Mut en vaan voi mennä osastolle. Se ei auttais mua. Enkä mä voi jättää kesken koulua ja töitä, stressaisin vaan viel enemmän. Mä en vaan kestä olla yksin näitte mun ajatusten kanssa, mä pelkään et sekoon. En uskolla kirjottaa tänne enään kaikkia mun ajatuksia, mä en voi. En voi edes kirjoittaa niitä, haluan haudata ne mun muiden tunteiden alle, mä en halua ajatella niin pahoja asioita..
Mä itken, muhun sattuu liikaa. Mä haluisin jonkun mun virelle ja vaan pitämään musta kiinni, mä haluisin itkeä jonku sylissä. Mä haluaisin tuntee turvaa.

Junan tullessa kuulet äänen 
"Olet säälittävä luuseri, hyppäää, hyyppää!!"

perjantai 4. helmikuuta 2011

Totaallinen romahdus.

Vittu. Voi hevonpaska. Tänään mä oon luuseri. Epäonnistunut. Huomenna mä oon vähintään kilon lihavampi. Ei saaatana. Mä olin klo 20 asti pärjänny hienosti noin 500-600kcl ja sitten tämä mursu päätti pitää herkuttelu illan ja söi 2 riviä suklaata plus pari keksi suklaata ja kevyt poppareita (jolla ei oo mitään väliä enään oliko kevyttä vai ei!!) Mua ärsyttää niiiiiin kamalasti. Oon oksentanu kerran aiemmin päivällä (eikä siitäkään tullu mtn) MIKS mä en onnistu enään missään.

Mä voisin nyt vaikka itkeä tai rypeä itsesäälissä. Mut vittu mä en jaksa. Teen vatsoja ennenku meen nukkumaan ja huomanna alotan taas puhtaalta pöydältä.

Tämä kuva on otettu 13.1.2011 mua oksettaa.


Tässä tämän aamusia kuvia vihdoin mun reisistä (jotta mä tajuisin alkaa tsemppaamaan, enkä jatkais tätä hemmetin paisumista)



Anteeks noi mun kauniit muokkaukset tuossa taustalla :-DD ... nyt ne vatsat ja sit vois yrittää saada unta. Aamulla aikanen herätys :(

Tämä läski porsas kuittaa.. ps. Hyvää viikonloppua kaikille! ja anteeksi hieman paska postaus.

torstai 3. helmikuuta 2011

Motivaatiota kehiin

Juoksutreenit. Täytyy sanoo et mä olin erittäin heikko ja _huono_ mut en anna sen lannistaa mua nyt. Sain kuitenki tehtyy kaiken lihaskunnon. Juostessa mun jalat tuntu vain liian raskailta kannettavaks. Mua nolotti seistä radalla trikoot jalassa reisien osuessa yhteen.Ällöttävää. Tää päivä tuntuu muutenkin menneen liian lörinäks syömisten kanssa, koska oon oksentanu kaks kertaa. Mä oon liian heikko ja sorrun joka kerta. Tänään mun ruokavalio on koostunu leivästä, jugurtista, kevyt poppareista (kauhee suolan himo,, seliseli) ja isin tekemästä rahkasta.. joka on nyt tuolla viemärissä. Samoin myös nuo aikaisemmat leivät, mä en vaa enää pystyny oksentamaan. En pystyny kakomaan isoja leipäklippejä.. mua suorastaan alko oksettamaan ja jätin homman puoliväliin. Tunsin itseni taas luuseriks, mut tunnen nytkin kun oksensin kaiken..
Mun täytis palata taas siihen kunnon kuriin. Tai en tiedä eroaako tää mun syöminen mitenkään edellisestä "vaiheesta"? Mä vaan haluun uskotella itelleni et on tulossa jotain muutosta. Vaikka mikään ei ole muuttumassa. Mä olin siltä liian suuri, liian suuri jaloista ja turvonneesta mahasta. Mä ehtisin kyllä vielä, jos keräisin rohkeutta ja raahaisin mun läskin ruhon vaa'alle ja katsoisin tuomioni ja jatkaisin laihdutusta ja nostaisin suuremman vaihteen päälle.. niin niitä tuloksia saatais. Mutta mä olen säälissä vellova paska, enkä halua nähdä niitä lukuja. Pitäiskö mun lopettaa valehtelu itelleni ja nousta vaa'alle? Viimeks näin siinä 49-50kg luvut. Mä en haluis nähä niitä enään koskaan, mut tiedän et mä joudun viel näkeen.


Nyt mulla on aikaa vielä, nyt ei oo aika surra et on liian iso. Kesään ehtii vielä. Mä ehdin vielä, ennenku lämpimät kelit tulee. Mulla on aikaa n. 4kk ja jos joka päivä neljässä kuukaudessa pudottais noin 100grammaa se tekis yhteensä MIINUS 11kg ja 200grammaa. Okei emmä mitään 11kiloa oo laihduttamassa, mut tuo ainaki anto mulle lisää toivoa. Mun kroppa ja mieli ei vaan enään sallis isompia retkahduksia. Ps. Onneks mun viikonloppu alko jo tänään ♥

Ja vasta nyt mä oon huomannu 
kattoo kuinka monta teitä lukijaa
on! Hurjan iso kiitos teille 167 ♥

Väsynyt ja sekaisin

Tää aamu ei alkanu ihan mun suunnitelmien mukaan. Nukuin pommiin ja kauhealle kiireellä puin löysimmät vaatteet kaapista päälleni. Kiireen takia mulla oli mahtava syy jättää aamupala välistä. Koulussa mä en halunnu syödä lounasta, koska tiesin et ei tarvis olla koulus ku enään tunti niin pääsis kotiin valikoimaan mitä joutuu syömään. Olin salaa tyytyväinen katsoessani muiden syövän Runebergin torttuja. Keitto näytti oksettavalta, enkä halunnut syödä muiden nähden koulussa leipää. Join vettä ja kahvia. Säilyin ihmeellisiltä kysymyksiltä. Eikä ketään kyllä edes kiinnosta syönkö mä vai en.

Mä oon edelleenki tosi väsyny. Mä suljen silmät istuessani, bussissa, sohvalla, ihan missä vaan jossa saan tilaisuuden hengittää. Yritän vetää kaikkia mahdollisia vitamiineja jotta saisin korjattua mun puutostilat. Mä vihaan tätä elohiirtä mun silmässä. Mulla on taas niin tyhjä olo. Tänään meilä on juoksutreenit, mutta mä meen jo aikasemmin juuoksee ku muut. En haluu muitten näkevän mua kireissä trikoissa ja saan itse rauhassa juosta. 
Mä en tajua mikä mua vaivaa. Musta on tullu niin herkkä. Mä itken melkein joka päivä. En vaan saa näitä karkeita kyyneleitä lakkautumaan. Mua sattuu kaikkien pienetkin sanat..  mä en vaan jaksa välittää mistään. Mä haluaisin sulkea mun korvat isän sanoilta, mutta mä kuulen sen kaiken roskan silti. Sen kaiken halveksunnan. Kukaan muu ei kuule. Isä hallitsee mua liikaa, se tietää mikä saa mut itkemään.
Oon väsyny, en halua ajatella kuinka iso olen. Haluan pienentyä, mutta onko mulla voimia siihen?