sunnuntai 28. marraskuuta 2010

I want to walk in the snow and leave no footprints.



Mä istun T:n vieressä, me puhutaan. Musta ja mun ongelmista. En pystyny itkeen, halusin jotta mua helpottais, mut kyyneleet eivät vain suostuneet valumaan. Puristan kynsilläni ihoani. Haluan tuntea jotain muuta kuin tämän _ahdistuksen_ en jaksaisi enään. Lopulta kyyneleeni ottavat vallan, meikkini leviävät tippuvien kyynelien mukana. Tunne itseni säälittäväksi ja heikoksi. Lopulta T: nousee istumaan viereeni, halaa ja vakuuttaa, että kaikki muuttuu vielä hyväksi. Minä pyöritän päätäni kielteisesti ja sanon, etten parane koskaan. Hellitän kynsieni otetta, koska tunsin että minuun sattui. Jatkan itkemistä. Lopulta en enään kestänyt, minun oli pakko sanoa mitä ajattelen. Sanoin, ehkä ohi suun ja nyt minua kaduttaa, että T joutui kestämään ja näkemään sen. En halua rikkoa sua, enkä ketään muutakaan.

Huomaan liiankin usein puhuvani kuolemasta, pelottavan uskottavasti. Hoen surullisesti ja pahoittelevaan sävyyn "Ethän ole vihainen itselles, kävi mitä kävi joskus? Se ei olis ikinä teiän tai sun syy" kyyneleeni valuvat uudestaan. Huomasin että T:tä alko jo pelottaa, joten en pystynyt jatkamaan enempää "Hei kai sä lupaat ettet tee mitään, sun täytyy luvata" Anteeks rakas, mä en pysty lupaamaan, mä en enää haluu luvata mitään, koska oon pettänyt jo kaikki teiät. "Hei T kai tiiät, et oot yksi parhaimmista asioista mitä mun elämässä on joskus tapahtunu?" T tiputtaa myös kyyneleen.

Mä oon alkanu usein toivomaan, et te luovuttaisitte jo ja antaisitte mun vaan lähtee, mut oon silti teille tosi kiitollinen, ettette anna mun noin vain helposti luovuttaa. Mut silti tää kaikki kipu ja joka ikinen tuska jonka käyn joka päivä läpi sisälläni, en jaksais enään taistella ajatuksiani vastaan. Se laittaa mut vaan miettimään kauanko mä kestän? Eikö ihmisellä ole joku raja jolloin ei vaan jaksa. Eihän sillon ole heikko, jos haluaa vaan lopettaa kivun? Silloinhan on vaan niin väsynyt, että haluaa vain rauhan ja päästä pois..

Jokin repii minua päivä päivemmältä alas päin ja vaatii minua lähtemään.
Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

Minä haluaisin niiin....
Image and video hosting by TinyPic

Ps. En ansaitse syödä.

maanantai 22. marraskuuta 2010

Screaming

Image and video hosting by TinyPic

Astun aamupakkaseen. Kylmyys ei tunnu missään. Bussissa ihmiset ovat hiljaisia ja minä kuuntelen radiota. Haluaisin sulkea silmäni ja vaipua uneen. Pimeässä liikennevalot ovat kauniita.


Viime yönä uneen vaipuminen oli pitkästä aikaa vaikeaa. Lopulta kahden aikaan juotuani maitoa nukahdin.

Bussissa reiteni riitelevät penkin tilasta ja minua ahdistaa. Istun takarivillä ikkunan vieressä yksin kunnes takarivin toiseen päähän istui suloinen poika. Katsoin kun hän nojaantui ikkunaa vasten ja laittoia musiikin korviin, niin kuin minä. Lukuunottamatta nuuskaa huulessa.

En ehtinyt syödä aamupalaa ja pakkasin mukaan puuroa ja kaksi omenaa. Niillä minä pärjään ainakin neljään asti.

Tulen kotiin ja teen kiireessä kaksi voileipää ennen treenejä, syön ne ja juon päälle vettä.
Iskä ja siskoni riitelevät ja minä olen siinä välissä, niin kuin aina. En jaksaisi kuunnella ja haluaisin sulkea korvat. Tuntuu pahalta kun asiat on näin. Isäni alentaa siskoani jatkuvasti, tällä kertaa minä en saa huutoja, mut tuntuu pahalta kuulla kun isä kiroilee ja huutaa siskolle "minä kuritan sinua kyllä ensikerralla" vihaan tätä kaikkea paskaa..

Haluaisin paeta tätä kaikkea. Lähteä pois, mutta en voi ainakaan vielä.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Shit shit shit

Image and video hosting by TinyPic

Ihan kauhee päivä, toivottavasti jollain on mennyt paremmin! Alotetaan vaikka ihan ekaks syömisistä, oon syönyt hirveesti.. en ruokamäärässä ehkä, mutta kalorimäärässä kyllä.. alkaa jopa oksettamaan kun ajattelen. Syytän tällä vain sitä, että olin leffassa.. siitä kaikki alko.. siellä karkkia, himassa suklaata ja joulutorttuja, olen idiootti.. nyt se repsahdus sitten tuli oikein kunnolla.. oksensin pienen osan pois, eikä enempää tullut. Koska ne ovat jo imeytyneet mun läskeihin reisiin. Äähh vittu. Oon muutenki syönyt vain tähän paskaan fiilikseen.. ja halusin vain kerrankin tuntee olon normaaliks ja et saisin syödä herkkuja.. mut en osaa, en kohtuudella enkä mitenkää.. Mun pää hajoo, mä en jaksa itteeni.. mul on kauhee huoli mun kaverista, enkä uskolla kirjottaa tänne mitä on käyny. Tähän ei voi luottaa, eikä mihinkää muuhunkaan.


Huomenna alkaa uusi viikko, uusi päivä ja uusi yritys.. joten nyt yritän tosissani!

Image and video hosting by TinyPic

lauantai 20. marraskuuta 2010

My heart is too heavy

Image and video hosting by TinyPic

En tajua, kuinka paljon voi vihata itseään. Vihaan vihaan vihaan. En haluais syödä enään ollenkaan, en halua, mutta minun täytyy jotta jaksaisin. Toisaalta voisin lopettaa sen kokonaan. En ansaitse sitä niinkuin en mitään muutakaan.
Haluan kynsiä ihoni ja kaiken tämän pahan pois.

Oon oksentanu tänään reilut kolme kertaa? Syönyt aivan jotain paskaa, mitä ei pitänyt. Karkkia, muroja ja aamulla mannapuuroa ennen peliä, jonka oksensin. Olen vain liian pettynyt itseeni, etten edes jaksa hymyillä saati sitten puhua muille, haluan vain vaipua tähän.

Minun tekee mieli tupakkaa ja haluaisin ostaa laksoja, tai ihan mitä vain.. jotain joka helpottaa mun oloa. haluan oksentaa itseni ulos.

Poljin meidän kuntopyörää ihan hulluna vaivaiset 100kcl pienessä ajassa. kohta poljen toiset ja teen 100 vatsaa, ehkä minä sitten voin käydä syömässä jotain? Ei minä en uskolla. En ansaitse.

Voisin kuolla pois, olisin vapaa kaikesta.


Image and video hosting by TinyPic

torstai 18. marraskuuta 2010

Forever unhappy

Image and video hosting by TinyPic

Istun suihkussa, valutan kuumaa vettä niskaani. suren olonia ja elämääni. Elän vain päivä kerrallaan ja minusta tuntuu kuin katsoisin elämääni sivusta, kun minuuttini valuvat hukkaan.
Väsään lattialla vatsoja ja mahani poimut kasaantuva yhdeksi isoksi löllöksi. Minua oksettaa liikaa. Olen syönyt liika, liikaa leipää, kaakaota.. liikaa kaikkea.

Minä olen liika, minussa on liikaa. Ainakin kymmenen kiloa. Minä näen sen.
Kaikki ympärilläni on liikaa, ja haluan vain pois. Pois kauas tästä, näistä ajatuksista, tästä kehosta ja tästä helvetistä.

haluaisin, että te ja kaikki muut näkisitvät miltä minusta tuntuu. Haluaisin jonkun ymmärtävän. haluaisin jonkun rutistavani minua lujaa ja sanovan "kaikki muuttuu hyväksi". Haluaisin uskoa siihen. Voisin vain hukkua kyyneliini.

Ennen löysin pakokeinoja tähän oloon, mutta nyt ne ovat kadonneet. Niitä ei ole enään olemassa ja olen tässä näiden ajatusten kanssa, olen loppu.

Image and video hosting by TinyPic

I will never change

Image and video hosting by TinyPic

Olin nuorisopsykiatrin lääkärin vastaanotolla, ei se ollu kummonen. Siinä se vaan kyseli ja mä vastailin. En mä pystyny sanomaan kaikkea, mä muutenkin vihaan lääkäreitä. Multa katottiin verenapaine, joka oli ihmeellisen hyvä. Joskus se on ollu nimittäin mitä sattuu. Lopuks sain vain lapun, jossa oli lähete verikokeisiin ja kysyin mikä tää on? "Anoreksia paketti, siinä on kaikki ne mitä silloin katotaan. En edes ymmärtäny enempää enkä halunnukkaa. Siinä tais olla myös tuo ekg. No hyvä noissa on kumminki käydä.

Helpotuin ku kuulin et saan seuraavan viikon jälkeen lopettaa ton työssäharjottelun, vaikka oonki tykänny paikasta ja siel olevist ihmisist tosi paljon, mut nyt en vaan jaksa/pysty tekemään töitä sen enempää. Haluisin vaan keskittyy laihduttamiseen ja kaikkeen muuhun (vaik siitä ei nyt näytä mitään tulevan)

Sanoin sille lääkärille jo, etten nyt oo oksennellu johonki aikaa, mut mul oli jo aamust asti ollu tunne ku meen iskälle laittaa ruokaa, ja samalla ku ite syön, nii ne löytyy tyolt vessanpöntöst. Niihä siin sit kävi.. en tajuu mitä mun päässä liikku. Vaikka se oli vaan, vihanneksia pari kanapalaa ja hieman nuudelia ja riisiä (okei nyt ku kirjotin ton alko oksettaa uudestaan, ja toi kuullostaa jo norsun aterialta). Nyt mun vatsa on taas tyhjä ja oon pettyny itteeni. Tästä se oksennuskierre taas alkaa..

Millon mä oikeesti opin elämään itteni kanssa? Oon vaan niin vitun idootti, kukaan järkevä ei tekis tämmöstä. Enkä mä vaan kestä enään mun ajatuksia pään sisältä. Ne toivoo mulle nyt just vaan ja ainoastaan pahaa.


Ja niin paljon ku mä rakastanki mun läheisii.
. J ja T ja mun terapeutti. Ne vaan yrittää auttaa ja mä askel askeleelt pilaan kaiken uudestaan. Mä en ees ansaitsis tämmöst apuu, jota nyt saan, koska en kuuntele enkä ymmärrä mun parasta. Antakaa mulle anteeks, et mä oon pilannu kaiken.. ja toivon, et te ette koskaa kyllästy muhun ja tähän loputtomaan kierteeseen. ja jos te jätätte ja luovutatte, kuka mua sit auttaa?

tiistai 16. marraskuuta 2010

I'm sick and tired of trying

hei kaikki, joudun taas tulla sanomaan, ettei mulla oo voimia kertoa mun tunteita eikä mitään muutakaan, oon jälleen taaas tosi pahoillani. Yksinkertasesti mun energia ei vaan riitä siihen, et syvennyn mun pään sisälle. Toisaalta ihan hyvä. Oon vaan niin väsynyt olemaan väsynyt.

Joten täs on teille kuvia ja fiilinkejä ja ehkä maailman sulosia koiranpentuja (joita vaan eksyin selaamaan ja jaan nekin nyt teiän kanssa. Sai mut ainaki vähän hymyilemään!)
Haluun myös sanoa, et paljon tsemppiä mun ihanille lukijoille ja koittakaa jaksaa. Vaikka se tuntuiski hankalalta.

Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

ja fiilingkien jälkeen, niitä suloisempia asoita


Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

sunnuntai 14. marraskuuta 2010

Isänpäivä ja fiilikset

Image and video hosting by TinyPic

Sehän onnistui ihan hyvin, käytiin syömässä ravintolassa ja minähän sainkin kun sainkin tilata kanasalaatin, nam. Se oli iis päivän eka ruoka siinä joskus jo yhen aikaan :o Kovasti iskä yritti saada mut tilaamaan pippuripihviä, mut tämä tyttö pysy vahvana!

Mutta, kuitenkin daddy hyvä isänpäivää <3

Vihaan niin tätä tunnetta kun kaikki raajat puutuu ja sydän muljuaa.. huomenna on koulua eikä mua yhtään kiinnostais, treenit ja kaikkea. Oon iha loppu ja haluaisin vain jäädä makaamaan johonkin nurkkaan ja kuihtua siihen. Iltapäivällä, mulla oli taas päällä älytön ahdistus/pelkokohtaus. Nyt se vähän hellitti.. mutta vielä on tulossa yö..

Syömiset tuntuu tältä päivältä menneen huonommin, kuin ennen.
2x leipää
puuroa
kanasalaatti
Fun light mehua
Kahvi

n. 600-700kcl pyöristettynä?

Kauhistelin tuossa vielä tota mun lukijamäärää :o teitä on jo niin paljon, ja te äänestitte, että kun 120 lukijaa täynnä haluatte nähdä mahastani kuvan? Minähän taisin luvata, ehkä se tulee pian :-) nytten tuon BB sunnuntai häädön pariin (:

lauantai 13. marraskuuta 2010

Yksi vuosi, kuusi kuukautta, kolme viikkoa ja yksi päivä.

Image and video hosting by TinyPic

Laskeskelin tässä minun elämässäni hukattuja päiviä. Siitä on jo kohta vuosi ja seitsemän kuukautta kun annoin itseni tälle sairaudelle, vasta nytten uskollan kutsua sitä sillä nimellä, vaikken haluaisi. Siitä on tullut suuri osa minua. Se on muokannut minua sekä henkisesti, että fyysisesti.

Ennen minut oli tehty suurista unelmista, onnellisista hetkistä, naurusta, hymystä ja luottamuksesta.
(2008-2009)

Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

Nyt minut on tehty pettymyksistä, tuskasta, kyynelistä, arvista, numeroista ja surusta.
(2009-2010)

Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

Olen kyllästynyt jojoiluun numeroiden välillä, olen kyllästynyt tähän kaikkeen paskaan, joka ei näytä ikinä helpottuvan, joten minä jatkat ja jatkan alaspäin.

Tämä vie mukana, joten älä anna sille valtaa, vaan pelasta itsesi.

torstai 11. marraskuuta 2010

Kelpaat kelle vaan

Tällä kappaleella on vain uskomaton merkitys minulle. Rakastan sitä.
Ja nyt halusin jakaa sen teiän kanssa.


keskiviikko 10. marraskuuta 2010

My heart can't take this anymore

Image and video hosting by TinyPic

Luulin jo tämän päivän olevan helpompi, mutta ei. Panttasin syömisiäni niin pitkälle, että meinasin pyörtyä. Mua heikotti joka paikkaan, eikä mun ajatus oikeen kulkenu mihinkään suuntaan.

Menin terapeutilleni ja istuin tuolilla hiljaa ja välillä vastailin, kyllä se huomas miten mä voin. Halusin vaan lähtee sieltä ja sanoin yhtäkkiä vain "haluun vaan mennä makaan johki, ja jättäkää mut siihen , pliis etteks te vois antaa mun vaan olla ja olla"
Kun mun terapeutti pyys mua kuunteleen itteeni ja omia juttujani joita lipsauttelin suustani, huomasin kuinka sekasin mä oon. Kuinka avun tarpeessa mä oon.

Oon kuulemma liian kauan ja liian aikasin joutunu olemaan vahva ja pärjäämään omillani.
Se ei halua mun luovuttavan, mussa on kuulemma niin paljon potentiaalia. Mutta mä en nää sitä enään. Sanoin etten jaksa enään käydä siellä, siitä ei ole apua. Sanoin, että voitteko antaa mun vaan olla...

Olla ja kuihtua.. haluan että ne jättäis mut rauhaan, vaikka tiedän, et ne parhaan mukaan koittaa parantaa mut. Mut ne ei pysty siihen, ei edes mun äiti rakas <3 Oon niin pahoillani.
Musta on vaan tullu kauhee taakka, mun ystävät joutuu olla huolissaan, vaikka mä ite haluan tätä. Mä ite hankin tän "sairauden" mulle, mä ite valitsin mun reitin.. mä oon ite pilannu kaiken.

Kaikki on nyt palasina, minä, mun elämä ja mun unelmat. Enkä mä jaksa kerätä niistä palapeliä. Se on liian vaikee ja siin on liian monta puuttuvaa palaa.

Muhun ei enään luoteta, mun ei anneta enään olla itseni kanssa, vaikka kyllä mä saan aikaa järjestettyä mun kauheille ajatuksille, tosin on ehkä hyvä etten voi olla yksin. Koska kun pääsin istumaan mun huoneeseen yksin nipistin mun rannetta niin kauan et tunsin kipua, siinä meni hetki ennenkuin havahduin tunteeseen. Seuraavaksi makasin sängyllä ja pyörin tuskissani, minuutteja. Potkin ilmaa jaloillani ja minun oli vaikea pysyä paikoillani. Löin nyrkillä pari kertaa jalkaani ja huusin sisälläni ja puristin tyynyä. Sisälläni on liikaa vihaa joka pyrkii ulos. Vihaa itseäni, isää ja maailmaa kohtaan. Kaikki on niin väärin. Ja olen vain niin helvetin väsynyt ja kyllästynyt itseeni, etten tiedä kuinka kauan minä enään jaksan? Kuinka tätä voi enään jaksaa?

Olen syönyt tänään omenan puolikkaan ja vähän salaattia. Tuntuu liialta. kaikki on liikaa minussa. Ja silti musta tuntuu etten ole yhtään pienempi.

Vihani ja tunteeni pursuavat yli, niinkuin kiehuva vesi kattilasta. Enkä osaa enää rauhoittaa itseäni. Haluaisin vain repiä itsestäni kaiken irti... se houkuttelee ihan liikaa, haluaisin haluaisin.. antakaa mun tehä se.

Teistä ei vain ole apua, puhuminen ei auta enään.. ei syömättä oleminen, ei viiltely, ei oksentaminen, ei lyöminen.. mikä enään tuntuisi kivuliaammalta?

Koska mun sydän huutaa, se haluaa ulos, se haluaa pois mun vankilasta.

Image and video hosting by TinyPic

tiistai 9. marraskuuta 2010

Täällä ollaan taas.. valitettavasti.

Image and video hosting by TinyPic

Ei se suljettu osasto ollukkaan ihan mun paikka. Mä ehin jo tutustuun siellä kahteen upeeseen tyyppiin jolla on vaan sattunut olemaan helvetin vaikeaa.. toivon tosi paljon et ne jaksaa tsemppaa ja pääsee sieltä.

Mitä muhun nyt tulee, niin ei voi sanoo ettenkö oppinu sielt mitään, huomasin että en halua vajota niin alas, kuin jotkut siellä on vajonneet. En pystynyt vain jäämään sinne. Tuntu niin vaikealta kattoo muita ku ne kärsi, vääntelehti tuolissa ja hakkas tuolien selkänojia. Tuntu pahalta ettei voinu tehä mitään.
Muhun ei luotettu siellä tietenkään pätkääkään, kun tulin kaikki tavarani ja jopa pehmoleluni(juu kylllä, kannan joka paikkaan rakasta koiraani) tarkistettiin. Emmä nyt niin idootti oo et veisin sinne jotain teräaseit jne.. mut niinku sanoin, jotkut on vaan niin epätoivosii ja maassa :(
Ja siis jos ihmettelette miten pääsin sieltä näin "helposti" pois, niin jouduin mä tietty vähän valehtelemaan mun olosta ja pidätin koko keskustelun ajan mun itkuu. Vakuutin, et pärjään ja äiti oli viel mun puolella sielt lähdöst joten se ei sitten enään ollukkaan niin vaikeaa, mut jos takas sinne joudun ni en varmasti heti pois oo pääsemäs.

Tajusin, etten voi vajkota enään enempää alaspäin, et mun on pakko nousta. Yrittää tsemppaa.. mun energia on ihan loppu, huomaa etten pysty kirjoittamaan tai jakamaan teile kaikkie joten kysykäää mitä mieleen vaan tuleee!

Lyhennettynä asioita:
-En pysty oikeen syömään ja näytän silti joka päivä samalta pallerolta.
-Joudun käydä puhumassa joka päivä terapeuttini luona
- Äitini tietää, nyt melkein kaiken. Ainakin sen, että mul on tää syöminen vaikeeta ja haluan laihtua. Kaikki valkeni siel hoitokokoukses sille, ja VOIN kertoo sitä oli helvetin rankkaa seuraa.. en ees pystyny kattoon sitä silmiin.
-Mutta viiltelystä se ei tiedä, onneks koska toivon et se nyt tapahtu vielä tämän kerran (viimeisen)
- Oon yksinkertasesti niin loppu et mul oli teille jo mun päässä väsättynä kiva ja hienosti muotoiltu postaus mun ajatuksista ja siitä osastosta, mut nyt ei vaan irtoo enempää.. I'm sorry.

Mut on ihanaa olla taas kämpillä, mut vähemmän ihanaa näitten ajatusten ja fiilingin kanssa. Ehkä tästä selvii joku kaunis päivä.

Ps. nyt mun on pakko syödä vielä jtn...

maanantai 8. marraskuuta 2010

Suljettu osasto..

Image and video hosting by TinyPic

Nyt tehtiin sitten terapeuttini kanssa päätös, johon pystyin itekkin vaikuttamaan. Mutta jos oisin kieltäytynyt tiedän, että osasto olisi kutsunut minua ennemmin tai myöhemmin.

Mulla ei tosiaan oo mitään kokemusta semmosesta paikasta, enkä haluiskaan.
Mut en tiiä mitä muuta mä enään voisin tehä itteni kanssa. Siel mul ois turvallisinta.
Toivottavasti. Menen sinne vain hetkeksi, sitten haluan pois. Kirjoitan teille heti kun pystyn, otan pvkirjani mukaan ja raapustan siihen tuntemukseni. Voin vain kuvitella kuinka ahdistunut ekan yön olen. Ja voi äiti parkani... olen hirveä.

Anteeksi, että teksti on näin epäselvää ja sotkua, niin kuin ajatukseni. Olen niin paniikissa ja hermostunut.

Terapeuttini hakee minut pian ja lähdemme siitä sitten alkuhaastatteluun!? voitteko kuvitella, sinne on haastattelu ja katsotaan hyväksytäänkö sisään vai ei! Toisaalta toivon, että minua ei kelvuuteta, toisaalta toivon vain pelastusta. Jos kirjoitan illalla, olen varmaan takaisin kämpillä, jos en.. niin olen siellä ja kirjoitan heti kun pystyn!

Jakselkaa rakkaat, ja kiitos kaikille paljon tuesta ja kommenteista,pus

Image and video hosting by TinyPic

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin

Image and video hosting by TinyPic

Blogistani on taas tullut minun kotini, turvani ja uskontoni. Tämä tuntuu olevan se kaikki miksi ja mille elän. Taidan oikeasti olla sekoamassa, tai vajoamassa vain hiljalleen alas päin. Eniten minä tunnen vihaa, mutta samalla surua. Kukaan ei huomaa minusta, joko minnä peitän kaiken niin hyvin nauruni ja tekohymyni alle. En ole onnellinen, tiedän sen, tunnen sen. En ole onnellinen tälläisenä.

Mutta minulla ei ole ikävä entistä minääni.
En minä silloinkaan ollut mitään, mitään erikoista.
Haluan haluan haluan niin paljon olla kaunis ja laiha.


Ennen mä tavottelin 44kg:loa, mut nyt must tuntuu et se ei riitä, mikään ei riitä. Haluan olla sen 40kg, koska 44kg:losta on niin helppo taas valua epätoivoon ja tähän pisteeseen, jossa nyt olen.
Ehkä minä olen nyt menossa oikeeseen suuntaan? On oiekein kun tunnen vihaa syödessäni yli 300kcl.. ja tiedän, että olen taas epäonnistunut. On oikein minulle kun palelan ja sydämeni takoo tyhjää. En silti halua vielä luovuttaa, ei ole sen aika. Vaan minä jatkan, varmasti, hitaasti ja varovaisesti.


Toivon, etten joudu osastolle, toisaalta toivon, että joku pelastaisi minut. Ja se on enään viimeinen vaihtoehto jota en ole kokeillut.

Ahdistaa
Ahdistaa
Ahdistaa..

lauantai 6. marraskuuta 2010

Tuska joka ei häviä

Image and video hosting by TinyPic

Nyt minulla on paha olo henkisesti sekä fyysisesti, tekisi mieli oksentaa vaikka vatsa huutaa jo nyt tyhjää. Olen syönyt mielestäni liikaa, vaikka kokoon on kertinyt ehkä joku 500-600kcl. Nyt se tuntuu liialta. Oksettaa.

Voisin nyt pyörtyä jos antaisin itselleni luvan, jos luovuttaisin ja kaatuisin vain, mutta sinnittelen ja koitan keksiä syömistä. Tämä miettiminen vie vaan kaiket voimat. Mandariinia, puuroa, jugurttia.. mitä uskollan ottaa? Ilman, että ahdistun?

Olen hirvittävän iso.. enkä tiedä kauan kestän itseäni. Tiedän myös ettei kehoni kestä kaikkea, vähän väliä säpsähtelen ja sormeni kouristelevat ärsyttävästi. Päätäni puristaa ja niskojani särkee. Olo on kuvottava, mutta tämä pitää kestää.. en saisi nyt luovuttaa..

On vain pakko kestää ahdistavat ajatukset. Ja kun katson ranteitani, minusta ne ovat nyt kauniit.

Image and video hosting by TinyPic

perjantai 5. marraskuuta 2010

I feel so so sick.. maybe I am sick?

Image and video hosting by TinyPic

Image and video hosting by TinyPic

Nyt olen mennyt yli... olen ylittänyt taas viivan lopullisesti pimeän puolelle, odotin tilaisuutta siihen kun ovi menee kiinni ja jään yksin kämpälle. En pystynyt vastustella itseäni, vaikka seisoin keittiössä niin kauan ja kysymykset vilisivät päässäni, ja vastustelin. Hoin itselleni etten tekisi mitään tyhmää.. "Minähän vittu lupasin ihanalle terapeutilleni etten tekisi mitään tyhmää. etten satuttaisi itseäni" nyt minulla on pettynyt ja tyhmä olo... mutta silti niin helpottunut. Olen kauhea ihminen.

Miksi teen tämän itselleni, lopeta lopeta lopeta !!!

Mutta haluan tuntea jotain, kipua ja vielä vähän enemmän kipua. Antakaa minun tehdä tämä, minun on pakko. Haluaisin vain piirtää lisää ja lisää jälkiä itseeni. Olen säälittävä... tiedän sen.

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan


Image and video hosting by TinyPic

torstai 4. marraskuuta 2010

Pelastakaa mut...

Image and video hosting by TinyPic

Tulin terapeutilta.. sain viikon sairaslomaa.. enimmäkseen niskojen takia.

Mutta kun katsoin papereita, johon oli määritelty diagnoosi, siinä ei lukenut mitään TOS oireyhtymästäni (niskoissa) vaan siinä luki F41.9 ja F50.9 elikkäs määrittelemätön ahdistuneisuushäiriö ja määrittämätön syömishäiriö. En tajua, että näin voi käydä, en kestä itseäni. Olen niin loppu ja uupunut itseeni, en jaksa huolehtia itsestäni. En halua olla vastuussa, koska en osaa. Terapeuttini on huolissaan. Hän haluaisi soittaa äidilleni ja kertoa "masennus" tilastani, se ei haittaa, koska äiti tietää siitä että olen alakuloinen nyt jostain syystä. Syömisasioita en halua hänen tietävän. Mua pelottaa, et mitä mieltä äiti on :( en halua hänen olevan surullinen mun takia, haluaisin vain et joku huomaisi.. miltä musta tuntuu..

Mua pelottaa noi diagnoosit, oon ihan muuttunu, miksen välitä enään?
En jaksa syödä, ei huvita. Oon saanu alas yhden mandariinin äsken vasta ja klo on 16.30.
Illall syön kyllä, pakko se on.

keskiviikko 3. marraskuuta 2010

Suoraan ajatuksistani, haluan pois.

Image and video hosting by TinyPic

On helppoa luovuttaa kun ei vaan enään jaksa, kun jalat eivät kanna pidemmälle. On sallittua vain lopettaa ajetteleminen ja kuolla sisältä. Niin minulle on käymässä. En tunne mitään sisälläni. Jos vain jaksaisin itkisin koko ajan, mutten jaksa sitäkään. En jaksa mitään. Peilistä katsoo alakuloinen läski valas, joka on hävinnyt kaiken. Joka on menettänyt oman itsensä ja sielunsa. Olen niin loppu.

Minulla ei ole ollut tapana itkeä terapiassa, mutta nyt kyyneleet pursuavat väkisinkin, kun ajattelen ongelmiani ja pääsylippuani pois niistä, ajattelen pitkään jatkunutta niskan särkyä. Ennen nälän tunne oli yksi tuntemuksista jonka halusin pois, mutta nyt en tunne enään sitäkään. toisaalta jotain positiivista, etten ole enään nälissäni.

Haluaisin vain kuihtua pois, pikku hiljaa ja poistua pienenä keijuna, joka oli liian heikko ja särkynyt elämään. Minun ei kuuluisi saada elää, joku muu joka olisi niin paljon halunnut elää, ei saanut. Minä vain hukkaan aikaa ja pilaan muitten elämän. Joku muu olisi ansainnut mahdollisuuden. Minä en käytä tätä ainutta tilaisuutta niinkuin kuuluisi..

Niin siitä terapeutti käynnistä vielä, oli ihana huomata että joku kuunteli ja välitti ainakin hetkellisesti. Itkin ja itkin, ja kerroin kaameita ajatuksia pääni sisältä. terapeuttini kysäisi varovasti "Mitä mieltä olet osastosta?" sönkötin jotain ja totesin, että en haluaisi, mutta tiedän etten pärjää itselleni enään, en pysty pitämään huolta itsestäni taikka pitämään ajatuksiani kurissa. Miten mä oon taas joutunu tähän pisteeseen... nyt vain mieleni on osittain sairas, haluan taas nauraa aidosti ja itkeä onnesta. En halua tätä.

I'm afraid

Image and video hosting by TinyPic

Olen kuin kala kuivalla maalla, joka haukkoo happea. En jaksa yrittää, tai taistella vastaan,

haluan vain nukahtaa ja nukkua tämän helvetin yli. En vain jaksa hymyillä, en enään.
En ole sitä mitä itse haluan, eikä minulla ole voimia muuttaa itseäni, ehkä en halua sitä tarpeeksi.

This is like a prison..

Image and video hosting by TinyPic