maanantai 23. elokuuta 2010

Hetki hetkeltä minä vajoan.

Image and video hosting by TinyPic
Mä en oo ikinä murtunu terapia käynneillä. En ole ikinä päästänyt kyyneliäni valumaan kuivaa poskeani pitkin.


Mutta tämä kerta oli erilainen. Tiesin tuon päivän tulevan, kun murrun terapeuttini edessä, vaikka yritin pitkittää sitä niin pitkälle kuin vain mahollista. En vain pystynyt enään. Ennen siellä oli helppo nauraa terapeutin "Syömishäiriö voi pidemmän päälle johtaa osastolle"- kommenteille, mutta tälle kertaa syvennyimme syvemmälle kuin koskaa. Lapsuuteeni. Ahdistavampaan asiaan, joka minulla on.
Mikään muu ei saa minua lukkoon kuin sana lapsuus. Siinä sitten pidäteltyäni 30 minuuttia kyyneliä yritin niellä, mutta kurkkuani kaihersi. Terapeuttini pääsi loppujen lopuksi lauseeseen "Äitisi varmasti haluaisi tietää kuinka paljon sinua sattuu, ja kuinka paljon tarvitsisit hänen tukea"
Sain vain vastattua, että en pysty olemaan samassa huoneessa, en kestäisi. Murtuisin. "Säälitkö äitiäsi? Pelkäätkö, että äitisi murtuu ja tulisi surulliseksi"
Voi kyllä, enemmän kuin mitään muuta, pystyin jo sekunnissa kuvittelemaan tilanteen, jossa itkisin enemmäin kuin koskaan ja äitini istuisi murheen murtamana ja palasiksi hajonneena.

En voisi sallia tuota, äitini ei ansaitse tuota kaikkea, en halua hänen saavan tietää "syömisongelmistani". En halua antaa hänellä lisää syytä olla huolissaan. Mikään muu ei saisi mua voimaan huonommin, kuin äidin hajottaminen, äidit eivät kestä kaikkea. Ei minun äitini, hän on kaunis ja hento.

Kaikkia asioita ei vaan voi sanoa ääneen, olen pahoillani äiti ♥

Loppuillasta tunnen kuinka voimani murenevat palapalalta. Puhun J:n kanssa puhelimessa ahdistavista asioista, kun olen saanut ahdistuksen ulos tunnen kuinka kyyneleeni pyrkivät taas ottamaan vallan. Seison oveni edessä ja yritän taistella kyyneliä vastaan. Enhän minä voi mennä naama vetisenä sisään. Mumisen puhelimeen ja lyön luurin korvaan. Olen pahoillani J, tiedän, että sä haluat vain auttaa.. oot mulle kaikki kaikes. Kyllä niin kliseiseltä ku se kuullostaaki. Oot saanu mut mont kertaa ylös ja kääntämään vielä kelkkani ja yrittämään. Tiedän, ettet säkään jaksa kauaa, jos minä aina ja aina vain luovutan. Haluun vaan et sä tiiät, et sun sanoillas on merkitystä, vaikka se ei siltä näyttäis, niin kaikilla sun positiivisilla sanoilla ja ravistavilla käsillä on merkitystä. Niillä kaikilla on niin paljon, oot ainut jota mä uskon. Ainut joka saa mut uskomaan, et täällä on vielä jotain hyvää mulle jäljellä. Rakastan sua niin paljon, ettäs tiedät ♥

torstai 19. elokuuta 2010

Hukassa

Image and video hosting by TinyPic
Miten ongelmat voivatkaan kasautua kaikki niskaan? Mä en vaa jaksais enään. Kuulostan säälittävältä kliseiseltä paskalta. Pahoittelut siitä.


Psykologi jauhaa syömishäiriöstä sun muusta paskasta, mä nauran ja tajuan heti pyytää anteeks.
"En todellakaan oo menossa mihinkään avohoitoon, viemään jonku sitä oikeasti tarvitsevan paikkaa" sain sanottua tuon lauseen äkkiä ja ihan tosissani, asiahan on noin. Mua naurattaa vieläkin. Oon varmaan sekoamassa. En oo nähny mitään muutosta ittessäni. Elän leivällä ja jugurtilla, siis ihan oikeasti, syön niitä todella paljon. Lämmin ruoka oksettaa jotenkin vaan liikaa.

En jaksais enään millään odottaa omaa kämppää, se on pääsylippuni täältä helvetistä, iskäni luota. Kukaan ei edes huomaa mun oloa, koulussa mä roikun ku kivi "porukassa" en mä oikeasti kuulu siihen, mutta haluaisin kuvitella niin. Musta ei oo mihinkään, just nyt.

Mä oon vaan niin loppu, anteeks tällänen turha teksti. Halusin vain sano jotain.

maanantai 16. elokuuta 2010

Maailmassa kukaan ei huomaa sinua..

Image and video hosting by TinyPic
Olet yksin, kukaan ei halua sinua.


Yleensä olen luokassa se joka päästää tyhmiä asioita suustaan ja näyttää itsevarmalta ja iloiselta.
Iltaisin olen joku muu, torun ja haukun itseäni peilin edessä. Istun kyyneleet silmissä, veitsi kädessä ja puristelen läskejäni. Painan veistä ihoani vasten ja haluan nähdä verta. Haluan tuntea kivun tämän rasvakerrosten alta. Mikään ei tunnu hyvältä, enkä minä ole onnistunut. Tähän tarvitaan liikaa, liikaa voimia, liikaa itsetahtoa, liikaa kaikkea jota minulla ei ole. Oksetan ja häpeän itseäni.

Psykologi käynnit jatkuvat taas... "haluan kuulla miten voit",
se olen sama minä, vain nyt läskimpänä versiona, jona lähdin kesätauolle. Hetken luulin nousseeni täältä, kilot tekivät minut fyysisesti hyvinvoivaksi, mutta henkisesti kärsin jokaisesta lisäkilosta niin niin paljon.

Tämä ei tunnu oikeelta, herätä joka aamu siihen tyhjyyteen. Tää ei vaan tunnu elämältä,
herätä joka päivä tähän paskaan. Mua vaan ahistaa kulkea koulun käytävillä, koitan olla mahdollisen näkymätön, mutta tunnen kuinka reiteni leviävät lattialle ja jenkkakahvani pursuavat housuista.

Mua ahdistaa.. toisaalta on hyvä vaan et pääsen taas puhumaan kaikesta, jonkun ammattilaisen kanssa, mutta jotenki musta tuntuu etten pysty enää sanomaan mun kauheista ajatuksista puoliakaan, en edes itselleni ääneen..

Image and video hosting by TinyPic
Haluaisin itekä, mutta kyyneleeni ovat loppu.

keskiviikko 11. elokuuta 2010

you're fuckin idiot.

Image and video hosting by TinyPic

Sun sanat satuttavat. Ne ovat kuin tuhat veistä viiltämässä mun rintaa.


"Kuinka sä voit olla noin vitun idiootti" ,
"Miten susta on tullu noin tyhmä",
"Ihan sama, lähe vittuun täältä, saatanan pentu".

Alan itkemään ja huudan, kuinka mulla on tommonen isä. Siihen menee vain hetki kun olen taas pohjalla, vain pari sekuntia kun huomaan etten riitä tälläisenä. Isäni, jota en siksi enää kutsu. Hän on saanut mut tajuamaan, kuinka epäonnistunut olen. Hän saa mut maahan ja masentumaan yhä uudestaan ja uudestaan.

Voi kun musta ois ees ollu hyväks lapseks, mä pakenin äidille. En oo tännekkää tervetullu, nään kuinka isäpuolen katse kertoo sen. Mut se on silti hiljaa suurimmaks osaks, mut mä tiiän kuinka paljon se haluis mut pois sen elämästä. Tää on viimenen paikka, jossa isän jälkeen haluun olla. Ei mulla oo muutakaan.

Vihaan itteeni niin paljon. Vielä hetki sitten löysin turvallisia sanoja, jotka auttoivat eteenpäin.
Nyt olen unohtanut ne, koska silti olen tässä tilanteessa.

Leikin koko ajan ajatuksella, miinus kymmenen kiloa. Se vaan tuntuu nyt niin hyvältä.
Kerran ku kaikki menee päin vittua, niin menköön sitten kunnolla. Oon vaan nyt niin saatanan ihraperse, et mikään ei oikeesti kulje, enkä saa mitään aikaseks.

Kumpa säkin isä voisit joku päivä rakastaa mua.

keskiviikko 4. elokuuta 2010

Anteeksti, että oon tuottanu pettymyksen teille.

Image and video hosting by TinyPic

Mietin usein, miks miks miks mä oon niin suuri virhe. En onnistu missään, kyllä juuri nyt musta tuntuu tolta. Kaikki on yht hukkaan heitettyä. Se tuska, laihdutus, jossa mä onnistuin hetkellisesti. Se kaikki on hukkaan heitetty. Mä halusin tsempata ja pärjätä ite ulos tästä, mä onnistuin puoliks. Sain mun ruman läskin ihraperseen ja pömppömahan takasi. En koskaan ookkaa onnistunu parantamaan mun sisästä ahdistusta.

Mua itkettää.. ihan tosi mua itkettää. Mä oon taas sama vanha kontrolliton paska.
Tarviin teiän apuu, tarviin teiän neuvoja. En osaa enää pitää itsekuria, en osaa enään laihduttaa.

Koitan palautella vanhoilla kappaleilla mieleen sen motivaation ja tahdon, kuuntelemalla niitä yhä uudestaan ja uudestaan. Mä oon näköjään niin sairas mun mielen sisältä, mut en osaa enää noudattaa käskyjä alitajunnasta.

Oksenna, mene lenkille, älä syö, heitä tuo pois, olet läski, saamaton - Miks en tottele?

Miks en pysty tähän enään. Kaipaan niitä äitin huolestuneita sanoja "Kai sä oot syöny kunnolla".

Nyt sanat on pikemminki muuttunut " Älä tota suklaata mulle tarjoo, syö vaan ite, mä en lisää rasvaa kaipaa"

Miks must ei oo enää tähän, haluun itteni takas, haluan sinne syvälle kuoppaan. Haluan haluan haluan.