sunnuntai 27. kesäkuuta 2010

Anteeksianteeksianteeeksi

Olen ollut aivan hiljaa.. en ole vain pystynyt tulla tänne,
olen laiminlyönyt kaiken,

mutta uskokaa tai älkää.. elänyt, oon nauranut ja tuntenu itteni piiitkäst aikaa onnelliseks.
Koittanu tsempata itteni kanssa, ja yrittänyt hyväksyy itteeeni tämmösenä.
Ette usko, mut oon voinu paljon paremmin, kaikki on paremmin.
Tiedän,että kiloja on tullut takas.. liikaakin, mut mä koitan pitää tän kulissin yllä, oon vaivalla
saanu kasattuu ajatuksia ja yrittänyt parantuu.. ja pitkäst aikaa tää tuntuu tosi hyvältä.

Olen oikeasti nyt happy, ja pitkäst aikaa pääsen mökkeileen parhaassa seurassa ♥
joten nyt on syytäkin olla iloinen, ja muistaa ettei tähän paskaan täydy vajota..

ps. oma koneeni on rikki, siksi myös tämä blogi paussi, mutta palaan kyllä. Toivottavasti hyvissä merkeissä paranemaan päin.
Enkä oo unohtanu teitä, toivon vaan et teki pääsette viel jaloillenne,

pus ja hyvää kesää ♥

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Aamufiilinki

Mun tekee mieli lisää myslimuroja..
Älä ota, älä ota.. mut jokin saa mut kannustamaan ottamaan.

"Ota vain, sen jälkeen tiedät rangaistuksesi. Käyt vessan kautta ja teet sata hyppyä.!"

Tarjous on hyväksytty. Läskiläskiläski

Muistan hammaslääkärin, en mä voi oksentaa. Entä jos mä jään kiinni. Eiei, mä kiellän kaiken, ei sellasta oo tapahtunut.

Unelmoin omasta ihanasta kämpästä. Se on varmasti valoisa ja avara olohuone kruunaa kaiken, keittiön pitää olla hieno. Parhainta siinä on, että saan itse täyttää sen sisällön.
Voitte vaan arvata, että sielä ei tule löytymään sipsiä, karkkia tai pullamössöä, niinkuin kotona aina löytyy.

Olen varma, että onnistun paremmin. Olen varma, että ilma puhdistuu ja pääsen oikeasti elämään, omilla säännöilläni. Ette usko kuinka sekoan jo ajatuksesta sisustaa oma asunto ja suunnitella sinne kiva väriteema.. ihanaa. Kaapit olisivat täynnä terveellisiä ruokia, melkein aina. Herkkuja en sinne kantaisi, ellei olisi pakko.

Okei, no mun asunto tuskin tulee näyttämään tolta, mut toi on ihana.
Nyt venailen ensi kevääseen ja siihen asti voin vain unelmoida ja suunnitella!

Ps. Seuraava ruoka on sitten vasta klo 17. Ei yhtään aikaisemmin, eikä myöhemmin.

sunnuntai 13. kesäkuuta 2010

Takaisin sinne, jossa kaikki alkoi.

En enään halua olla hiljaa, haluan avata suuni ja silmäni ja katsoa suuoraan totuuteen.

Mitä ikinä mä siellä sitten näenkin, on salaisuus. Ennen siellä seisoi vahva tyttö, joka omisti omat mielipiteensä eikä hätkähtänyt toisten kommenteista. Katsoessani sinne uudestaan työtöstä on jäljellä vain pinta, mutta se sisäinen vahvuus on kadonnut.

Ikkunaan ropisee kylmän kosteat sadepisarat, ihankuin jokin oisi kuollut. Jotain minun sisältäni.
Jotain kaunista, mutta niin haurasta. Minua ei enään naurata huono itsekurini, eikä laiska olemus.
Kaiken sen - ei huvita, kuinka läski olen - kauden jälkeen, huomaan, että taas joku 'toivon kipinä'.. pikemminkin, 'helvetin kipinä' olisi jälleen syttynyt. Niin kauan kuin pieni motivaationi on ollut hukassa, niinkuin minä itsekkin. En saa enään pelkää öisin kun tärisen tai sydämeni muljuaa, en saa luovuttaa niin pienestä. Mikä minut sai lopettamaan tämän? Missä vaiheessa ansaitsin sen? Aijon palata sinne missä tämä alkoi, sinne missä tämä jatkuukin, sinne missä öisin tuijotin kylmissäni tyhjiä seiniä ja pimeää huonetta - Takaisin äidille. Viimeksi olen nähnyt nuo piemeät seinät jouluna.

Täällä tämä ei onnistu. Liikaa ruokaa, liikaa kiloja, liikaa herkkuja.
Jos kaikki menee putkeen kohtaan tuomioni tasan viikon päästä, vaa'alla, joka on kääntynyt minua vastaan.
... minua pelottaa jo nyt.


keskiviikko 9. kesäkuuta 2010

Uskottelen, että kaikki on hyvin.


En tiedä mistä aloittaa? Siitä, että olen laiska, enkä enää tunne motiivia tähän blogiin, vai siitä, että olen vain liian lihava nykyään kehdatakseni kirjoittaa tänne?

Mulla ois niin paljon kerrottavaa.

1. Olen jotenkin päässyt tästä helvetistä irti, en enään vaan jaksa välittää niin paljon, syönkö vähän terveellisemmin tai vähän vähemmän terveellisemmin. En silti tunne itseäni ihan hurjan isoksi, enkä enään kiduta itseäni herkutteluistani. Toisaalta tuntuu, että maailma romahtaa ja minä hetkellä hyvänsä kyyneleeni saatavat alkaa valumaan, mutta muistan, etten saa olla heikko ja nielen tuskan. Mä tiiän, et kaikki on niin kauan hyvin kun en vain tiedä paljon painan. Kysymys kuuluu vain, kauanko pystyn olla epätietoinen siitä?
2. Södis on täys kusipää! Mä en oikeestaan enään uskolla luottaa jätkiin, en oo koskaan uskoltanukkaa, mut siihen mä luotin. Joka ikiseen sanaa. Olo on kuin hyväkskäytetyl ja ihanku mun tunteil ois leikitty. Herra Södis nykyään seurustelee.. eikä siitä oo kauaakaan ku sanoin sille, et haluun olla vaan frendi ja kuinka se vakuuttikaan mulle, ettei enään ikini ala seurustelemaan, ainakaan vähään aikaan. Eikä pääsis musta heti yli. Paskat, kaikki on täyttä paskaa.. mut toisaalta mä en tunne surua, vaan sääliä sitä muijaa kohtaan.

3. Tän syömisvammailun aikana oon menettäny niin monta hyvää ystävyyssuhdet, ja jos en oo menettäny niin suurin osa on rapistunu ja kunnolla, tuntuu vaan kauheelta et ystävät kääntää tälläsin aikoin selkänsä, ehkä ne ei vaan haluu nähä ku joku kärsi ja ne tietää, ettei pysty vaan auttamaan. Emmä tiiä oisko joku pystyny tai pystyiskö vielä. Ehkä, ehkä ei.
Oisin silti toivonu niin monelta ihmiseltä tukea, jotka ties.. mul tuli vaa semmone olo, et mua ei haluttu kutsuu minnekkään, koska olin aina se joka nyhväs kauan kauppa hyllyjen välissä ja mietti mitä ottais, tai aina se, joka kyseli, et mistä tää ruoka on tehty tai se, joka nirsoili tai jätti ruuan väliin. Välillä musta tuntuu, et ehk mun pitää vaa ite nostaa itteni täältä, ja paksempi hommo jos niin ei käy.

4. Viimeinen asia, joka ei tosiaankaan ois viimene, mut en vaan pysty enään kirjottamaan tän ahistuksen keskel. Mun tekis mieli itkee ja huutaa, saan välillä semmosia ihme kohtauksia, jossa haluisin repiä ja kynsiä mun hiukset ja nahan irti. Must toi ei kuullosta normaalilt.
Tunnen itteni välillä vaan niin oksettavaks, et en ees pysty kattoo peiliin tai joudun vaihtaa kauniit ja vartalonmyönteiset vaatteet johonki pussiin, koska mun redet ja maha näyttää niin turvonneelta ja oksettavalt tän kaike jälkee. Ja eniten mua pelottaa, et oon kääntymäs koht ahmimisen puolel, en oikeest enään tiiä millo oon täys tai tiiän, mut en vaan jotenki pysty lopettaa syömist enneku kuppi on tyhjä tai ihan, vaikka karkkipussi. Sit löydänki itteni vessast.
Mä en todellakaan haluu siirtyy sairastaa bulimiaa, en voi uskoo tätä. Enne ku aloin kirjottaa nii must tuntu et elämä menee nyt ihan jees ja pystyn keskittyy johonki muuhunki, mut nyt tähän avattuna nää kaikki, se hyvä fiilis häviski aika nopee..

Haluisin niin et, joku tietäis miltä musta tuntuu.. ehkä teistä joku.
Toivottavasti teillä menee paremmin ku mulla ♥

perjantai 4. kesäkuuta 2010

What to do, when everythings going down?

Astun vaa'alle ja meinaan kokea sydänkohtauksen, olin ennen läski, mutta nut vielä läskimpi.

Eikä toi tosiaan ollu mikään vitsi. Kuinka paljon ihminen voi lihota viikossa? Ilmeisesti huimasti.
Olen niin niin pettynyt itseeni. Huomenna on se päivä jolloin mun piti painaa 44kg, mut ton toiveen heitin hukkaan jo ajat sitten. Kiloja on vaan tullut lisää sen minkä on kerennyt ja tää alkaa tuntuu jo epätoivoselta laihduttaa näitä takas.. hetken mä oon jo tosissani ajatellut alkaa vain syömään syömään ja syömään, lihomaan niin paljon, että voisin kuolla pois.

Anteeksi, mä alan kuullostaa jo naurettavalta. En kehtaa tulla tänne enään. En kehtaa, koska tuotan vain pettymyksen itselleni ja teille. Olisi niin paljon parempi jos en enään ikinä astuisi vaa'alle ja eläisin rauhassa läskieni kanssa. Oli parempi, jos peilejä ei enään olisi.
Vielä parempi olisi, jos irtokarkit ja kaikki muutkin karkit poistettaisiin kaupoista.
Olen itsekuriton paska.

Mitä luulen tavottavani 400g karkilla, tortillalla ja kanasalaatilla. Lisää ihraa. Sen mä oon ansainnukki.

Mua pelottaa, et mihin suuntaan mä oon täs menos.

Tää päivä oksettaa sen verran, että alotan karkkilakon ainakin kokonaan kesäkuuksi.
Pyrin käymään, joka päivä lenkillä tai harkoissa.

Tämmösenä ei oikeesti kehtaa paljon näyttäytyä.

Tunnen vihaa, ahdistusta, surua, oksetusta ja vielä enemmän vihaa itseäni kohtaan.

... ja sille ei näy loppua.

keskiviikko 2. kesäkuuta 2010

Pelkään luovuttaa

Mitä tapahtuu, jos mä luovutan. Mitä tapahtuu, jos yritän taas olla normaali tyttö. Iloita elämästä, nauttia energisyydestä ja syödä hyvin. Pelkään, että romahdan. Pelkään, että palaan tähän, niin kuin aina. En kuitenkaan koskaan saa tulosta. Mun miele ei oo terve, mut kroppa on. Missä siis vika? En mä halua tätä, mut en osaa lopettaa. Toisaalta musta tuntuu niin naurettavalta tehdä tätä, ja aivan turhaan. Miten mä saan itteni hyväksymään sen ettei musta koskaan tule laihaa, ehkä niin ei vaan oo tarkotus. Koska mä saan mun itseluottamuksen takas. Milloin mä voin taas hymyillä peilin edestä ja todeta

"Oon just kaunis minä, juuri tämmöisenä"