torstai 29. huhtikuuta 2010

Hei taas kaikki!



Huomasitte varmaan et blogini on taas julkinen, must tuntuu et teen suuren virheen julkaistuani sen taas, katotaan nyt kauan pidän tän taas näin. Koska on ihmisiä, joita ei kiinnosta paskaakaa jos ne sotkee lopullisesti toisne elämän.

Oon täs kauan jo koittanu hiota suunnitelmaa, et söisin hieman kevyemmin, mut se ei tosiaankaa oo toteutunu. Joudun varmaan taas palaamaan siihe, et kirjotan tänne joka päivä mitä syön. Ei täst oikeest tuu mitään muuten.

Ostinki jo kaupasta ison ananaksen ja pari ananaspurkkia, mandariineja ja omenoita.
Tarkotus ois täs ainaki vapun jälkee kokeilla elellä salaatilla ja hedelmillä, mut saa sit nähä kui se(kin) kusasee.

Tää mun positiivinen asenne elämään täl hetkel ei oikeen paista musta läpi, jotenki mä koitan tsempata, mut samal tää tuntuu turhalta. En oikee tiiä miten päin pitäis olla tai miten päi tätä elämää pitäis jatkaa..

Mut joka tapauksessa HYVÄÄ VAPPUA KAIKILLE, koska huomenna tuskin tuun bloggailee :) pitäkää hauskaa. ♥

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

My heart is broken

Pliis jättäkää mut yksin, antakaa mun olla. Ainii, niin hän te annatteki, ei teitä kiinnosta miten mä voin.

Kaverit, tai sanonko entiset kaverit, missä te ootte ku teitä tarvitaan? te ette soittele, ettekä laita viestiä. Teitä ei vaan kiinnosta, tai sitten teiän elämänne on niin helvetin kiireistä etten mä mahu siihen.

Iskä huutaa, musiikki pauhaa täysillä. Mä en vaan yksinkertasesti kestä enään.
Toissa päivänä tapahtu jotain hirveetä, iskäl tällä kertaa flippas ihan kunnolla ku väittelin siskon kanssa. Se tuli ja huitas lehden mun kädesti, tiputti samalla melkee keittön lampun alas. Tönäs mua ja siskoa pois tieltä, haukkui meiät maan ja taivaan väliltä, paiskoi ovia ja kiroili.
Mä yritin niellä mun kyyneliä kurkusta alas, pääsin huoneeseeni ja romahdin.

Asiat ei parane, mä tsemppaan mut en jaksa enään vaan. En uskolla kohdata totuutta ja astua vaa'alle, jotta voin jatkaa syömistä. Tiedän sen eniten satuttavan mua, kun ahtaan itseni täyteen ja seison peilin edessä, mä oon nii ansainnu tän kaiken.
Mun tekee mieli lyhistyä tähän lattialle ja viillellä ranteet auki. (tiiän kuinka teiniangstilta mä kuullostan nyt, mut oon oikeesti epätoivonen ja säälittävä, vaikka se ei ehkä selitä tätä.)

Mä voin vaan kuvitella sitä hetkeä ku vaaka nauraa mulle ja luvut on ku jossain lottovoitossa,
ekaa kertaa must tuntuu tosissaan siltä et elämä ei oo elämisen arvosta.

sunnuntai 25. huhtikuuta 2010

Hetken kaikki on taas hyvin

Eilen olin masentunut ja nytten olen iloinen,
mitä tämä on?

Olen todistetusti kauhea syöppö, vain enään urheilu voi pelastaa mut lihomiselta.
En tajua, kuinka vooin tuntea koko ajan nälkää. Kai se on siitä kun olen koittanut tsempata syömään terveellisesti.

Pettymyksenä voin sanoa, etten osaa olla tyyttyväinen, en tiedä paljon painan. En halua tietää.
Haluan taas laihtua, haluan tällä kertaa tosissani olla ja pysyä sen 45kg alle.
Tiedän että teen vain pahaa tällä itselleni, ja kierrän taas tämän saman paskaringin.
Eikö ihminen opi kerrasta virheistään? .. ilmeisesti ei.
Minä en ainakaan.

Olen hyväksynyt ovelasti oksentamisen tähän samaan kuvioon,
tää on mulle kuin peli, jota mä en saa hävitä.
En voi olla taas se sama häviäjä.

Mun pitäis vaan olla tosi varovainen, ettei kenenkään epäilykset herää.
Toisaalta mä haluaisin mennä ja itkeä jonkun olkapäälle ja kertoa mihin valun taas,
siihen samaan vanhaan kuoppaan jonka kaivamista jatkan yhä.
Eikä kellään ole mitään aavistusta,
eikä kukaan ymmärrä.
Eikä kukaan pysty pelastamaan..

lauantai 24. huhtikuuta 2010

Side, jota ei niin vain katkaista


Vihaan vaakaa,
mutta samalla rakastan.
Aina kun se näyttää vähemmän meidän side vahvistuu.
Aina kun se näyttää enemmän, meidän side vahvistuu yhä.

Tiedän tällä hetkellä olevani suurempi kuin saisin.
En vain osaa enään.

torstai 22. huhtikuuta 2010

Niistä mun päivät on tehty

Hei olettekote siellä? :)

Miten teillä menee? En ole kuullut pitkään aikaan teistä.. toivottavasti te kaikki voitte hyvin ♥



Mä syön, en haluis. En jaksais. Kaikki tuntuu turhalta. "Söin jo tästä yhen palan, kaikki on pilallu, joten voit syödä enemmänkin"
Noin se mun ajatus toimii. Kukaan ei ooikeestaan enään jaksa mun seuraa. En mä itekkään.
Istun vain hiljaa tuijottaen tyhjää. Olen tylsistynyt, syön. Olen surullinen, syön. Olen helvetin iloinen, syön syö syön.
Välillä mä toivoisin et ruoka loppuis tai mun ei tarvis nähä koko ajan ruokaa. Sitä on joka puolella.
Toisinaan paraneminen tuntuu turhalta, jos en koskaan saa menkkojani takaisin, tämä todella muuttuu helvetiksi.

Anteeksi, että kirjoitus takkuilee. Mun ajatus ei vaan kulje, ravaan peilin edessä jatkuvasti ja koitan vääntäytyä mahdollisemman pienen näköiseksi ja totean kerta kerran jälkeen et ei näit makkaroita ja reisiä saa piiloon.
Joten mitä turhaan..

Leipää, mysliä, rusinoita, omenaa, ananasta, ruokaa, itkua, katkeruutta,
kyyneleitä, ahdistusta, peilejä ja epätodellisuutta.

Niistä mun päivät on tehty.

keskiviikko 21. huhtikuuta 2010

Kysymyksiä joihin ei ole vastauta

Sun sanat satuttaa mua.

Kävelen keittiöön ja kuulen jo iskän äänensävystä et se haastaa riitaa,
vastaan sen väittämiin enkä aijo taas sortua kaiken alle. Taas meiän välillä on sota.
Välillä mä mietin et mitä mä teen väärin et saan tälläst paskaa mun niskaan.
Taas jälleen pidättelen kyyneileitä puristaen silmii yhteen.

Oon kuulemma kauhea lapsi, en osaa käyttäytyä. En ees muista mistä kaikki taas alko.
Pari sanaa johtaa taas toiseen. Tässä sitä ollaan.

"Et kuule usko kuinka monta kertaa oon meinannu ampuu kuulan kalloon" "Eikä sekää hetki kohta oo kaukana"

Anteeks mitä?? En pystyny ku vastaamaan "aha" sillä mä pidättelin mun katkeria kyyneleitä.
Mun ois tehny mieli huutaa iskälle, et kuin se voi puhuu sen lapselle noin.
Mua pelottaa mitä se sano. Vaik mä tiiän et se vaan halus mulle huolestuneen ja pahan olon.
Se tietää mitä sen täytyy sanoa ja naps.. mä jo itken.

Se huutaa kiroilee haukkuu puhuu sarkastiseen sävyyn koko ajan.
Enkä mä tosiaan tiiä kauan mä jaksan katella tällästä.


En mäkää oo ihana, mut en pysty olla ihana jos saan vastaan tämmöstä.

Välillä musta tuntuu et mun on oltava se aikuinen ja iskä saa leikkiä lasta.
Tää on niin väärin.


Mä koitan olla normaali, koitan syödä. En vaan osaa nauttia siitä.

Tuntuu kuin lappaisin vain pakosta läskiä kurkkuun ja hetken päästä pitelenkin jo vessanpöntöstä kiinni.

Välillä pistää miettimään, et mikä ihme tähän kaikkeen johtaa..


mitä pahaa me ollaan tehty et ollaan ansaittu kaikki tämä?


maanantai 19. huhtikuuta 2010

Must do

Usein mä mietin, miks lopettaminen tuntuu niin vaikealta? Ja uuden aloittaminen mahdottomalta.

Mä kadun hetkeä jolloin laitoin jalkani oven väliin, ovi joka johtaa tähän maailman, jossa minä en halua olla. Mä lupasin itselleni paremman elämän. Silti kun leikin parantuvani, en vetänyt jalkaani pois vaan pidin turvallisen vaihtoehdon avoinna. Tyhmä, tyhmä.

Mun sydän itkee oikeesti verta. Joka ikinen hetki ku mä palaan tän kaiken alkuun,
kuinka tietämätön mä olin kaikesta, kuin tyhmä mä olin.
Päässäni pyöri vain yksi ainoa lause " He ovat niin täydellisiä, voi kuin minäkin olisin tuollainen"


Entä jos mä en koskaan voi jättää tätä mun taakseni, miten mä voin unohtaa jotain tällästä? Saati sitten, miten mä voin elää tän kanssa?


Luokassa kuuntelen opettajaa, kun kaikki muut tekevät jotain muuta. "Hei tässä on postia ryhmänohjaajaltanne, se taitaa ksokea terveystarkastustanne"

Koitan niellä paniikkiani ja vain siksi etten halua mennä sinne punnitettavaksi. En halua nähdä kilojani, saati sitten kertoa muille kuinka pulla olen. En tule kuitenkaan saamaan armoa. Joten joudun niellä kyyneleeni huomenna ja hymyilemän tämän kaiken helvetin takaa.
Oonhan mä siihen ennenki pystyny, joten enköhän mä nyttenki..

Ps. huomatkaa oikealla oleva Must Do -Lista.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Silloin mä huusin,liikuin ja riehuin. Kukaa ei vaa tajunnu et mun pään sisäl kiehu.

Hei terveiset täältä niin-sanotulta-tunnottomalta paskiaiselta.

Jep se oon minä, kaikki vihaa tai inhoo mua jollain tavalla. Tai ei nyt kaikki, mut ihmisit saa mut välillä tuntee itteni nii hirveeks. Tiiän etten aina oo ollu paras mahdollinen ystävä. Ja oon pahoillani, et en osaa enää käyttäytyy, et mul on tosiaan jotain ongelmii. Oon pahoillani, etten mä ole täydellinen, enkä siksi muuta. Jotain mä sentään oon oppinu hyväksymään.

Mun tekis mieli itkee, nyt ku kirjotan tätä. Oon nii epäonnistunu, kaikessa. Mä koitan olla hyvä lapsi, hyvä opiskelija, hyvä harrastuksissa ja hyvä ihmissuhteissa.

Mut tähän mennessä, mä oon epäonnistunu nois kaikissa.. kaikissa.
Olen säälittävä, säälittävä. Edes laihduttamisessa en onnistunut, joku saa mut tsemppaamaan "jep tähän paskaan parempaan elämään" toisinaan se joku kutsuu mut takas, ainut joka ottaa mut vastaan on tää mun paska itsetunto, joka hautoo kostoa mua vastaan ja haluu mut takas tähän..

Enkä mä nää edes mitään muuta uloskäyntiä tästä, ku jatkaa tätä.
Niin surkeelta ku se kuulostaaki
- Sitä se myös on.

sunnuntai 11. huhtikuuta 2010

Pieniä muutoksia

Noniin blogini on nyt vain kutsutuille lukijoille nähtävissä. toivottavasti osasin lisää teiät oikein :)
Et jos viittitte niin kommentoikaa tohon alas, jos näätte mun postaukset taas!

Thankjuu ja meitsi palailee asiaan ku saa nää säädöt korjattuu (:

lauantai 3. huhtikuuta 2010

Miksen mä voi olla se erikoinen, ihana ja täydellinen

Pelottavasti pikkuhiljaa laihdutus palaa mun mieleen ja suunnitelmat selkeneee.
Joudun pyristelemään irti nistä ajatuksista. Musta tuntuu etten osaa tehä enää muuta ja tää tuntuu toivottomalta. Entä jos mun menkat ei enää vaa tuu, eihän tällä ole mitään väliä? Joten voin vaan jatkaa ja jatkaa. Kumpa tietäisin onks mun hormooneis kaikki ok. Toisaalta jos tiiän et jotain pysyvää muutosta on tullu,mä sekoisin. Syöminen on ihanaa, sen jälkeinen tunne ahdistavaa ja lihominen tuntuu häviöltä ja häviö kuolemalta.

Eihän meistä kukaan voi olla täydellinen, vaikka haluaisi?

Onnellinen ihminen on se, joka osaa rakastaa itseään sellaisena kuin on.


okainen meist elää ite omaa elämää
kukaan ei voi päättää mitä tulet tekemään
ite oon tehny paljo eri päätöksii
osa on ollu oikeita ja osa myös väärii
on tullu tehtyy aika monta rötöstä
ja aina oon katunu mun väärää päätöstä.

ps. Viikon postailu tauko, joukkueen ulkomaamatkan takia,
tämä tarkoittaa jossain määrin urheilua ja kolmea seisovaapöytää, joka päivä !
Toivottavasti matka on ihana lämpimässä, ja ahdistus jäisi tänne hyiseen ja märkään Suomeen!

Pitäkää huolta itsestänne ♥