sunnuntai 28. helmikuuta 2010

How do you wanna spend your life

Elämä on vain pieni hetki.
Joten älä hukkaa sitä.

Tiedän katuvani, jos kulutan sen näin, tiedän piiskaavani itseäni vuosien päästä vielä kovempaa, jos teen kaiken näin.
Asiat menevät väärin miten päin tahansa.

Suljen silmät ja nään itseni istuvan jyrkänteen reunalla, pohjalla on laihuus ja täällä missä vielä istun on elämä, tasapaino ja se kaikki mikä pitää ihmisen kasassa. Välilä kurkotan alas päin ja heiluttelen jalkojani ja leikin ajatuksella hypätä tai kavuta alaspäin. En tiedä mikä minut herättää, tai kuka minua ravistelee, se en ole minä, joku osa minusta saa minut aina kääntymään.
Joku osa minusta taas haluua tönäistä minut alas. Väitteän kuinka ihanaa elämäni olisi sitten, kun olen hoikan hoikka, mahdun mihin vaan, kaikki kehuvat ja kadehtisivat minua.
Järki, jonka luulin kadottaneen, herättää minut ja tuuppii taas jatkamaan viisaampana, kääntämään selkää tälle pohjalle ja tsemppaa minua pois tästä.

pelkään joka päivä, että tuo viimeinenkin järjen hiven lähtee ja minulle ei jää mitään mikä estäisi astumasta alas päin.

torstai 25. helmikuuta 2010

Taistelen ja häviän


Haluaisin kirjoittaa paljon, kertoa ja avautua.
Mulla ois niin paljon kerrottavaa, en uskolla puhua enkä avata suutani.
Oon pelkuri liian monessa asiassa, pelkään vaakaa, pelkään itesäni.
Antakaa anteeks, ettei musta oo nyt tämän enempää, toivottavasti musta
vielä joskus tulee enemmän, kuin mitä mä nyt oon.
Ehkä muutkin sitten jaksaisivat olla mun kanssa.
Ei kukaan halua vaikeata ja täynnä ongelmia- Olevaa ihmistä.
Iltani menevät taistellessani ahdistusta vastaan,
päiväni menevät taistellessani itseinhoa vastaan,
ääniä, jotka harovat kilpaa pääni sisällä.
ja jos vaaka ei romahda kun astun siihen,
niin psyyke romahtaa.

Can you save me, please you have to.


keskiviikko 24. helmikuuta 2010

Jatkuakko vai eikö?


Mä katon ku lumihiutaleet laskeutuu maahan.


Aikaa on taas kulunut, ajatukset jatkavat valehtelua mun päässä, eikä ne oo hetkekskään jättäny mua rauhaan. Tuntuu kauhealta kun "joku" jota ei ole kutsuttu tunkeutuu elämääsi, ja sotkee sen väärillä ajatuksilla, pahoilla ja satuttavilla. Tuntuu pahalta, koska minä hölmönä kuuntelen niitä alistavia ja nöyryyttäviä lauseita.Vihaan sinua, kuulitko mä vihaan sinua! Pahinta on toimia omia ajatuksia vastaan, äänet saavat mut repimään ihoani ja pitelemään hiuksista kiinni. Ne saavat mut tekemään asioita joita en haluaisi tehdä. Loma on ehkä ollut ristiriitasin kaikista, liikaa aikaa pyöriä peilin edessä ja surru jokaista grammaa kehossa. Joo nii mä oon osittain mun lomaa viettäny, tuli käytyä J:llä, reissu oli ihana. Vaikka sovin itseni kanssa, olevani "normaali, niinkuin kaikki muutkin" nii mun ajatukset oli aivan muuta. Mä esitin nauttivani ruoasta ja kaikesta mitä laitoin suuhun. Vaikka samaan aikaan sain halveksivia kommentteja alitajunnasta. Se sattui,ehk enemmän kuin mikään muu. Mut mä haluun olla normaali, en sairas. Haluan kertoa kuulumisiani lomalla, niin lomalla jota on enään puolet jäljellä.

Joten lomalla olen:
- Syönyt, tämä tuli aivan ekan mieleen katsoessani nuudelikuppia vieressäni.
- Syönyt karkkia, sipsiä ja suklaata.
- Lihonut, enkä tosiaan tiedä paljon (Johtuu siitä, että pelkään vaakaa nykyään, välttelen totuutta niin pitkään kuin siltä tuntuu)
- Nauranu ja nauttinu osittaisista hyvistä hetkistä.
- Ollut todella ahdistunut ja tuntenut ajoittain oistoksia rinnassa,keuhkoissa ja jopa päässä.
- Viettänyt aikaa ystävien kanssa.
- Shoppaillut
- Juonut

Lomalle en ole:
- laihtunut, hah todellakaan.
- käynyt vaa'alla
- Liikkunut paljoo paskaakaan
- elänyt mitään terveellistä elämää
- Säästellyt rahaa

Eiköhän ne ollu suunnilleen siinä, toki mä paljon muutakin oon tehny, tos vaa keskeisimmät "oon ja en oo asiat" :D
Enkä mä vieläkään oo oikeen tietonen, et mitä hittoa mä teen jatkossa, siis tän elämän kanssa.
Oishan se helppo vaa jättää kaikki tonne olon taakse, ja antaa palaa vaan "normaali" elämä ja antaa tän kaiken olla.
Jos musta ois heti siihen, niin mikä ettei. Jos vaan en tästä enää lihois, vaan jäisin tähän painoon ( Mikä on jo nyt liika) Voisin unohtaa ja olla. Mut ku en osaa olla tyytyväinen, ja valun siitä tyytyväisestä koko ajan vaanivasti pelottavan kauaks. Toisinaan tuntuu siltä et pitäis alkaa taas vähentää ruokaa ja oksentelemaan( Nii, unohin mainita, olen ollut jo kohta viikon"kuivilla".) Mut sit taas tajuun kuinka ankeeta kaikki ois niiki päin. Ankeeta se ois lihavanakin.
Fuck. Mä en tiiä, en tiiä mitä mä haluun. Enne mä tiesin.


lauantai 20. helmikuuta 2010

Entä jos mä en saa tätä pois?

Pyörryttää, oksettaa, heikottaa, paniikki

Mua pelottaa, mä taas itken. Nuserrun suihkun lattialle. Nostan itteni ylös.
Tärisen pelosta, mätän lisää ruokaa vaikka en haluis. Nipistelen vatsaani ja vellon oksennus ajatuksessa, kunnes huomaan oikeasti nojaavani vessanpönttöön ja oksentavan. Nousen täristen ylös, tunnen heikotuksen ja pettymyksen valtaavan kehoni. Istun takaisin koneelle ja murrun taas, tällä kertaa en saa itseäni kasattua. Paniikki alkaa hiipiä minua kohti ja itken lisää. Haukon happea ja keuhkojani ja rintaa vihloo, mua pelottaa, mua pelottaa et nyt se sydän pettää. Senhä mä oisin ansainnu. Ei mikään keho kestä tämmöistä. Miten voin antaa tämän itselleni anteeksi? Oksennan ja syön ja oksennan. Joskus jopa monta kertaa. Mua sattuu istuu, mua sattuu puhuu, mua sattuu hengittää. Kaikkialla on vain kipua, mua sattuu sydämeen sekä fyysisesti, että henkisesti. Mä oon niin hauras. Enkä halua tätä enään. En osaa pysäyttää itseäni enkä käsiäni. Haluan perua tämän kaiken ja palata viime vuoden maaliskuulle, jolloin osasin vielä elää. Haluan tämän paniikin pois. Eikö se riitä jo, että olen jokseenkin syömisvammailija, eikö se vittu riitä?Mä oon tehny varmasti jotain pahaa et oon saanu jonkunlaisen ahdistuneisuushäiriön. Mä en kestä tätä näin. Tää on taas näitä iltoja jolloin mä olen heikko, enkä osaa suojautua itse itseltäni.


Yritän pidätellä itkua taas, mutta hengittäminen käy liian vaikeaksi. Nostan puhelintani ja soitan J:lle, itken, itken ja itken. Kerron, että en saa henkeä, että en kestä itseäni. Voin niin huonosti, voin niin huonosti henkisesti.

Kuuntelen kun isäni juo ja laulaa toisessa huoneessa, vihaan sitä kun hän juo. Pelkään häntä, musta ei tunnu turvalliselta.
Södistä ei näy tänään mun vieressä, sekin juo ja ajelee kaverinsa kanssa paskarinkiä ulkona. Isä haluaa baarin, mä haluan turvallisen olon, oikeestaan en mitään muuta. En haluisi jäädä yksin kotiin, en halua olla yksin. mua pelottaa et tuleeki joku kamala asia ja tarvitsen jonkun olkapäätä, silloinkun sitä ei ole saatavilla.

Musta välillä tuntuu, et oon yksin täs maailmas, vaik ihmisiä on ympärillä. Mä oon yksin tän asian kanssa.
Mä haluisin nii emnnä J:n luokse, se saa mun olon rauhottuu.. mua itkettää taas kun mietin, tätä kaikkea turhaa, tätä mun elämää. Emmä haluu näin mun elämää lopettaa, emmä haluu.

Mä haluun viel ehtii elää. Haluun pois tän ahdistuksen,t än syömisvammailun?
- Mut entä jos tää ei jätä mua ksokaan rauhaan, vaik mä tekisin mitä? Vaik mä kävisin missä.

Ent jos mä en saa tätä pois.

Sit mä en enää kestäis.
Auttakaa mua.. mä pyydän.


perjantai 19. helmikuuta 2010

Don't give up

Otan yhden irtokarkin, toisen, kolmennen ja nautin vain niiden mausta.

Tätäkö tämä normaali eläminen on? Syömistä ja nauttimista, seurustelua kavereitten kanssa.
Siltikään en saa ajatuksia pois ruuasta tai niiden kaloreitten määrästä, oikeestaan mua ahistaa tosi paljon.
Peittelen reisiäni vönytttämällä paitaani
. Ainakun mulla käy mielessä alkaa vähentämään ruokaa, mä hoen itelleni rauhottelevasti "Sä oot saanu kärsii jo paljon, oot täyttäny sun rangaistuksen" Voi ku mä osaisin elää ilman näit ajatuksia. Mul ois paljon helpompaa.

En halua peruuntua enään "Täältä tullaan hyvä elämä- ajatuksesta" Mä sentään lupasin J:lle, mä lupasin, että tsemppaan nyt ja haluan parantua. Nii mä lupasin, en haluu pettää enää ketään.
Enkä voi estää sitä, että pidän ruoasta, pidän herkuista ja karkeista. Rakastan käydä leffoissa ystävien kanssa, syödä ja nauraa. Urheilla ja istua iltaa ihmisten kanssa. Tuo oli ennen mun elämä, tuolta se kuullosti, hauskan vietolta ilman rajoja. Saatettiin vaan mennä kauppaan ja ostaa purkillinen jätskiä ja syödä se lusikoilla suoraan siitä, samalla kun meidän lempileffa pyöri. Sekoitimme jätkiimme kaakaojauhoa ja nauroimme tyhmille jutuillemme. Tuota minulla on ikävä.
Haluan taas päästä samaan pisteeseen jolloin osasin olla onnellinen ja iloita pienistä asioista, rakastan ruoan laittoa hyvässä seurassa.

Pääni on halkeamassa heti kun söin karkkia koska satun tietämään, että niissä on yli 300kcl/100g, meillä on kotona karkkia yli 700g, irtokarkit, mun lempikarkkeja. Myös kevyttä jäätelöä löytyy pakkasesta. Tällläisiä mun viikonloput enne oli. Perheiltoja, hyvä leffa ja paljon hyvää ruokaa ja makeisia.
Koitan saada tuon kaiken takas, mutta en mä kaikkee voi saada, en voi saada laihaa vartaloa tuolla menetelmällä, mut tarviiko mun edes? Haluunko mä vaan sitä? En. Siit mä oon nyt varma.
Mä haluan elää. En kuitenkaan ahdistuksessa, ja vähänväliä huomaan ajatusteni taistelevan taas kilpaa.

Mut lohduttaudun ajatukseen. - Hiihtoloma alko, niin kai mä saan juhlia?
Pelkään vain lisäkiloja,emmä muuta, mut ehkä mä pystyn elää niitten kans?

torstai 18. helmikuuta 2010

Just dreaming

Oikeestaan mun ajatukset kiertää ympyrää.
Voiton hakuisesti hoen itselleni lopettavani tän,
koska eihän tää muute koskaan loppuis?
.. Eihän?

Tää jatkuu niin kauan ennenkuin minä sanon stop.
Ennenkuin minä lopetan tämän ajattelun ruosta, painosta ja läskeistäni.
Miks estää sitä mitä on?
Ehkä mun pitää vaa hyväksyy tää.

Uskokaa tai älkää, en oo käyny vaa'alla pariin päivään.
(Enkä edes uskolla, täytyy myöntää, että pelkään pääni poksahtavan lisäkiloista)

Tajusin vain (jälleen kerran) Etten halua tälläistä elämää.
Ravatessani terveysasemalle verikokeissa EKG:ssa ja sunmuissa.
Terapeuttini oli sitä mieltä, että nuo arvot täytyy tarkistaa, kun loppupeleissä on painoa tippunut sen verran. Eikä auttanut vaikka vannotin että olen lihonut.
Silti jotenkin pelkään tuloksia, veriarvoja ja sydänkäyrääni.
Toivottavasti kaikki on hyvin.

Mä tosiaan nyt tsemppaan, parempi (Lue:Ahdistavampi) Elämä täältä tullaan.
En vain saisi astua enään vaa'alle, enkä varsinkaan oksennella, ja lista jatku...

maanantai 15. helmikuuta 2010

minä itse



Tunnin päästä mun pitäis olla terapeutilla.

En jaksa mennä, toisaalta haluaisin mennä surkuttamaan jollekkin mun oloa, saamaton läski olo. Tiiättehän te sen? Ette välttämättä, luen teidän blogejanne ja ihailen kuinka te jaksatte tsempata itseänne laihemmaksi ja laihemmaksi.
Voi kun minäkin olisin sellainen, toisaalta toinen ääni (se viimeinenkin järjen hiven kuiskailee minulle "Älä sinä vajoa sinne, älä sinä laihduta, elä sinä elämääsi") Miltä tuntuisi elää, elää elämää ilman, että jokaisella suupalalla ei miettisi monta kaloria sinne nyt upposi, tai ettei keskittyisi ruokapöydässä katselemaan pöydän alle omia reisiä? Mietin sitä nykyään tosi usein, oikeastaan olen alkanut haaveilla siitä, normaalista elämästä. Kuitenkin tiedän, että en pystyisi siihen. Rakastan haaveilua, se on ihanaa, mutta vielä karumpaa on todeta sen jäävänkin vain haaveeksi.

Toisinaan mä taas haaveilen laihasta-minästä. Suloiset pienet jalat, jotka eivät osu yhteen mistään kohtaa. Suloiset reidet, pienet ja hennot. Saisin kummankin käden sormilla reiteni ympäri. Unelma haave, helvetti ja tuska. Mikä saa minut lopettamaan tämän, lopettamaan haaveilun helvetistä, joka ehkä nyt tuntuu hyvältä ja ihanalta, jota myöhemmin katuisin, ehkä eniten ikinä kaikista virheistäni?

Mulla on vielä paljon matkaa, matkaa sinne 45kg, jossa olin. Tai ei sinne niin paljon olisi, jos sattuisin omistamaan täydellisen itsekurin, pääsisin sinne jo viikossa, mutta kun asiat ovat näin miten ovat, en ehkä pääse sinne enään koskaan.
Silti en halua lakata yrittämästä. Uskon kuitenkin vielä, että minulla on mahdollisuus, koska vain minustahan se on kiinni eikä kenestäkään muusta? Vain minähän saan päättää? Eikä kukaan muu.

Tämä on se asia, josta minä, minä itse saan olla kerrankin vastuussa, johon kukaan muu ei voi vaikuttaa.
Asia jota voin hallita, asia jota haluan hallita.


Älä kävele jääkaapin ovella, älä avaa sitä vitun ovea, älä avaa suutasi, älä syö, äläkä varsinkaan niele.

torstai 11. helmikuuta 2010

Minkä takii edetä, jos palaa lähtöruutuun?

Toisinaan mä mietin välillä joka päivä, mitä järkee tässä on? Enkä ikinä saa vastausta.

Tää on vaa tuntunu turvalliselta, mut päivä päivält mua alkaa pelottaa mun omat ajatukset.
En pysty keskittymään eneen mihinkään muuhun kuin syömiseen tai sen ajatteluun.
Ajatukset ja tuhannet äänet mun päässä ei jätä mua rauhaan. Mä taistelen ja taistelen kaikkea vastaan.
Tiiättekö kuinka turhalta tuntuu syödä tosi vähän ja vaaka näyttää silti samaa ellei enemmän?
Mikään ei oikeastaan tunnu miltään, anteeks mä korjaan. Kyllä musta tuntuu, mä tunnen vaa itseinhoo ja vihaa itteeni kohtaa. Emmä haluis, mä en jaksais. Tää on niin turhaa. Oon aivan sekasin, voisin huutaa itkeä raapia potkia taikka lyödä päätä seinää, mut silti must tuntuu etten tuntis mitään. Oon oikeestaa aivan loppu. Oon menettäny jo toivon tän laihutuksen suhteen, mun vatsa on iha turvonu, siis ihan oikeesti. Mun menkat on myöhässä, ja toivon todella et ne alkaa. Ehkä sit helpottais vähän ja kaikki onnistuis paremmi ku ne on menny ohi. Saisin taas mahdollisuuden laihtua.
Pitkästä aikaa mä tunnen syvää itseinhoa ja nii isoo kipua etten pysty kuvaamaan sitä.

Kerroin terapeutille tänään kuinka mä tunnen sekoavani, kuinka mä tiiän et mun psyyke romahtaa jos mun paino nousee vielä, kuinka mä tuun makaamaan kylmällä lattialla itkien. Tää on nii sairasta, nyt jos koskaan tiiän sen. En kestä enkä hallitse tätä enään. Voisin tälläkin hetkellä huutaa vaan ihan tästä seonneesta olosta.
Mun tekis mieli soittaa jollekkin, tekis mieli itkee puhelimeen ja kertoa kuinka paska olen. Kuinka säälittävä olen, ja kuinka säälittävältä elämäni näyttää.. jos vaan joku näkisi tämän kaiken.. jos vaan joku tietäis.



Enkä kestä katsoa kun reiteni hipoavat taas toisiaan ja hinkkaavat housuni rikki kävellessäni.


uskoakko unelmiin, ku kaikki menee penkin alle
miks pitää hymyillä, ku sattuu kaikkialle
turha iloita, paikollensa aina juuttuu
minkä takii edetä, jos palaa lähtöruutuu
et saa mua kaatuun,
kestän lyönnit vaik ne sattuu
jokainen meist elää ite omaa elämää
kukaan ei voi päättää mitä tulet tekemään
ite oon tehny paljo eri päätöksii
osa on ollu oikeita ja osa myös väärii
on tullu tehtyy aika monta rötöstä
ja aina oon katunu mun väärää päätöstä
ne on nyt mennyttä eikä tarvi murehtii
mut joskus niitä silti harmissaa miettii
kumpa voisi joskus muuttaa asioita
mutta niihin aikoihin ei voi enää palata
kaikki tekee jotai mitä ei voi käsittää
silti kaikki teot pitää mielessää kestää
ikävät tapahtumat voi viel muuttaa
jos vain yrittää ja jaksaa puurtaa.

Anteeks et elän, en tee sitä toista kertaa



Tästä
ei tuu mitään, niinkui ei mistään
muustakaan.

En pysty kertomaan teille kuinka mun elämä jumittaa, paino ei hievahda muutakuin ylöspäin.
Syön, eikä nälkä lähde.
Syön taas ja tunnen nälkää.
Mä en jaksa tehä mitään, makaan himassa, lihon ja syön.
Jos jaksan raahaudun vessaan ja oksennan
(..tosin sekin on jo raskasta,enkä osaa enään)

En pysty enään tulla tänne häpeissäni kirjoittamaan,
vaikka tiedättekin jo kuinka huonosti mulla menee.
Yhtäkkiä kaikki kusas, eikä loppuu näy.
Kelatkaa olin kilon päässä mun tavotteesta,
kohta sinne on taas matkaa tuskalliset kolme
vitun kiloa.

Miks, voi miks tää ei vois jo loppuu?
Täl hetkel mä vihaan mua, vihaan
tätä elämää.

.. ja eikä tää oo ees elämää.

tiistai 9. helmikuuta 2010

Viekää mut pois


Myllerrän itsesäälissä, paskassa maailmassa. Oikeestaan nyt taas tuntuu niin helvetin pahalta.
Ihan vain siksi, että en omista mitään kontrollia enään. Huomaan repiväni itseni monesti pois jääkaapilta. Huomaan taas tunkevani leipää suuhun tai muuten vaan syövän jotakin. Pientä purtavaa, pientä sitä tätä. Minä en ole enään pieni. Oikeasti olen ehtinyt lihota parin viikon sisällä näin nopeasti laskettuna 1.5kg. Mua oksettaa vielä enemmän nähä tuo luku. Mä olin viel alipainone, vaik en siltä näyttäny, mut siinä oli tuo sana alipainoinen. En halua olla normaali, joka on minulle läski. En oikeestaan haluu olla mitään, varsinkaan tätä.

Mun pää on sekasi. Samaan aikaan mä haluun syödä ihan vitusti kaikkee sekasin

pullaa karkkii, varsinki suklaata ja irttareita sipsii makaroonia mannapuuroa erilaisii salaatteja juustoa ja pizzaa.

Voitte ehkä huomata miks mul pikku hiljaa alkaa flippaamaan päästä? En kestä, ruokaa on liikaa ympärillä. Haluaisin paikkaan jossa ei näkyisi ruokaa, jossa mun ei tarvis ajatella sitä.
Mä en oikeesti ehi ees kelata mtn muuta ku ruokaa ja siinä sivussa jotain nopeaa.


ja mä en tosiaan tiiä, tähän fiilikseen vois jopa sekoo.

En kestä nähdä vaa'assa koko ajan isompaa lukua, vaik mä teen mitä
huomaan vaan kuinka vaa'assa taas nauraa ismopi luku.

Päätin täs just peruu tortain terapeutti ajan, emmä voi mennä tälläsenä sinne, vaikka tiiän etten ole nyt laihtumassa koska en jaksa, koska olen laiska, koska mua ei huvita. Haluisin laihtua, niin paljon. Mut jotenki mä en vaa enää osaa, en osaa ENÄÄN laihtua. Voi vittu.

En tosiaan haluu mennä sinne parisen kiloa lihavempana.
Tehkää palvelus ja viekää mut täält pois.
Justku must alko tuntuu et mul menee hyvi, sosiaaline elämä, laihtuminne, koulu ja fudis.
Nii jeps.. kaikki kusas samaan aikaan...

torstai 4. helmikuuta 2010

Tänään mä luovutan, tänään mä elän.

Lähden mummolle. Keskisuomeen, oon pakahtua onnesta ku pääsen täältä pois, jätän syömiset ja ahdistuksen tänne. En halua sitä mukaan. Tiedän, että lihon, tiedän että lihon varmasti ja paljon. Su tai ma, tää lähtee taas alusta ja pudotan kaiken lihomani ja jätän sen siihen 45kg. Tällä hetkellä olen nipinnapin vähän yli 46kg. Hetki sitten olin 45.2kg? Jep. tiedän, olen säälittävä. Mutta nyt taas jälleen tuntuu ihanalta valita elämä. Södiksen kanssa, mua ei pelota syödä, must tuntuu et mä elän. Tosin mua ahistaa mummolassa liika överisyöminen, mutta ehkä mä pysyn kurissa? Tänään kalorit siis kertyvät karkista ja iltapalasti(hedelmistä ja mummon leivästä) Lyökää mua, tosin oon tehny sen jo ite. Tappanu itteni sisältä, hävittäny kaiken sen mitä oon rakastanu.

J: Mä haluun viel sanoo sulle, et älä oo huolissas, mä yritän nyt, mä yritän parantuu. Lupaan ainaki nauttia viikonlopusta, ilman kaloreitten laskemista. Ps. Mä rakastan sua ♥, ku sä et oo ikinä jättäny mua yksin, ja ku sä aina huomaat ku oon vajomassa ja revit mua ylös. Älä oo huolissas, mä voin jo paaaaljon paremmin (lue:paksummin -.-)
.

Tämä on mun viikonloppu, irrotus tästä helvetistä vähäks aikaa. Tosin palaanhan mä siihen todellisuuteen viimestää ma aamulla. Joten hyvästi vaaka siihen asti, valitettavaa sanoa, mut mulla tulee sitä katkerasti ja vittumaisesti ikävä, vaik en haluis.


Hyvää viikonloppua, huomenna kaikille ♥

maanantai 1. helmikuuta 2010

Syömistä syömisen perään.

Säälin itseäni, säälin, että olen itseni käsissäni, ja olen voimaton.

Repikää musta tää itseinho. Repikää mut täst pois. Mä en ajatellu tänää syömisiä, tai ajattelinhan mä, mut en välittäny. Söin vaan. Painoa oli tullu 200grammaa lisää, ja nään kuinka kaikki virnuilevat mulle ympärillä. Onneissaan siitä kun olen lihonut. Huomenna se on jo pelottavasti yli 46kg.. taas. Olen aivan varma siitä. Sitten mä taas alotan alusta, häpeän ke terapeutin luona, ja huomaan aivan varmasti hänenkin paskaisen hymyn kasvoilla. Miks annoin tän tapahtuu? Koska oon väsynyt, väsynyt tähän kehon pistelyyn, päänsärkyyn, suonenvetoihin ja hiustuppoihin. Huomenna olen isompi, mutta totean taas lohdutukseksi.


Aina on aikaa aloittaa alusta, aina on uusi päivä ja uusi alku.
Kohti syvempään helvettiin.

Ps. Tänä yönä nukun yksin. Viime yönä nukuin mahtavat 4 tuntia.
Lyökää mua nuijalla ja laittakaa taju kankaalle, ni voin nukkua.
kiitos.
Huomenna postaan ja kunnolla!