sunnuntai 31. tammikuuta 2010

leffailta

Eilinen, oli päivä jolloin tunsin eläväni taas..
mä söin, mä lopetin mun herkkulakon,
maistoin suklaata
maistoin lakuja
maistoin mäkkärissä Södiksen ranskalaisia.

Halusin tuntea sen fiiliksen kun syö ja on vaan niinku normaalista,
silloin se tuntui niin helvetin hyvältä.
Helvetin oikeelta.
Tämähän oli vain poikkeus, se oli elokuva ilta.
Olimme leffassa ensimmäistä kertaa ja Avatar elokuva oli oikeastaan aivan mahtava
vielä 3D laseilla.
Päivä oli ihana.
Illan tuska ja mahan pullotus kamala...

torstai 28. tammikuuta 2010

Epäonnistumisia ja vielä epäonnistumisia



Voisko vielä pahemmalta tuntua? Kyllä kiitos, kaatakaa lisää paskaa niskaan.
Säälikää mua, en pysty enää laihtumaan. Ehkä tämä on se piste? En ole edes laiha. Olen varmasti säästöliekillä, eilen jäin reilusti miinuksen puolelle syömisistä ja urheilusta yhteensä. Kalorit eivät ollut mitään huimia todellakaan. Silti mun paino on joko noussu tai laskenut vaivaset 100grammaa. Huomenna vaaka raiskaa mut henkisesti, tää päivä meni muuten hyvin. Siihen asti kunnes söin Södiksen kanssa pastaa 250kcl jonka lisäksi leivän 70kcl ja onnistuneesti vielä ihan vähän mysliä, jota olin himoinnut jo kauan. Tuota ennen vetelin koulussa aamupalaksi näkkärin ja salaattia ja vähän keittoa yht. 150kcl.

Voikun kaikki olisi jäänytki tohon, mä pääsin himaan. tun sin kauheeta ällötystä aikaisimmista syömisistä ja avasin jääkaapin otin hedelmäcoktailia ja vaniljakastiketta päälle, nyt oksennut kurkussa juoksen vessaan.


Tänään lihava.
Huomenna lihavin.


Aamupaino (oli) 45.8kg...

tiistai 26. tammikuuta 2010

Vaik mä teen mitä, ni en osaa enää laihtuu.


Oon Syöny eilenki reilusti alle kulutuksen, reilusti alle 1000kcl. Pätin vaa jättää oksentamatta iltapaln jonka söin jo klo20. Kevyttä keittöä ja yksi vaalealeipä! Miettikää.. ja siitä hyvästä painan taas kohta 46kg. Vaikka olin jo melkein alle 45kg. En tajua, en halua tajuta. En osaa enää vaan olla. En vaan kestä enää olla. Mä en kestä itteeni, tai sitä ku oon vaa vitun laiska paska lahna.

Anteeks nyt tuntuu vaa nii vitun hyvältä haukkua itteensä.

Oon vaa nii helvetin luuseri. Mul on tasan tää ja seuraava päivä aikaa laihtuu enne seuraavaa terapiaa ja jos en oo onnistunu ja meen sinne viel läskimpänä ku viimeks nii voin leimata itteni ehkä maailman säälittävämmäks.

Ja nyt mua ahistaa viel enemmä ku en ehi liikkumaan, en pysty. koulua duunia ja koulua ja duunia. Pakko kävellä tänään tai jotain. Pakko saada ihra palaamaan.

Oon helvetinmoinen läski ja laiska. Te ette haluu ees tietää.

Pahimmalta tuntuu, etten näköjään saa/voi pitää ruokaa sisällä yhtään
ilman et mun keho varastoi siitä kaiken rasvan.

Pliis, lyökää mua.
Itken verta.

maanantai 25. tammikuuta 2010

I was wrong

Olin eilen varma, että pääni ja psyykkeeni kestää syömään iltapalan, olin aivan varma etten lyhistyisi vaa'an eteen vaikka olisinkin parisen sataa grammaa enemmän.
Minä olin väärässä..

En voi syödä.
En pysty.
En halua.

Vatsaa nipistää, kehoa heikottaa.
Jatkan silti.
Idiootti.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

En voinut olla onnellisempi

Haluan haluan haluan niin kovasti olla vielä jotain enemmän, sisäisesti vielä vähemmän


Toisaalta mä en haluis olla mitään, haluaisin olla kevyt pieni pöly joka leijailee ilmassa.
Eilinen ilta oli outo, alku ilta oli kaikista ihanin. juotiin ja juteltiin, oltiin yhdessä ja hengailtiin. Parempaa en ois voinu toivookkaa. Södis ja J heidän kanssa viettämä aika, sitä ei voi sanoilla kuvailla. En voinut olla onnellisempi.

Vai voinko?
Aamulla herätessäni pieneen päänsärkyyn, rystyset kipeinä loppuillan itkupuuskista (jota en edes itse tajunnut, purin paskaa sisältäni J:lle ja J purki pahaaoloaan vatiin. Nauroin ja itkin taas kuinka asiani ovat näin. Pääsin huoneeseeni nukkumaan ja odotin ja odotin Södistä siihe, ei kuulunut. Mua sattu sisälle joten kokeilimpa lyödä tiiliseinään nyrkin ja rystyset. Noh ei siitä pahempaa jälkeä tullut. En ollut edes innoissani astumassa vaa'alle, pelkäsin sitä niin paljon. Keräsin loput energiat taas tyypillisesti alkoholista. Jähmetyin luvuista 45.2kg!? En voinut uskoa ja hoin taas kuinka paska vaaka meillä on. Oli lukemat totta tai ei silti näytän lihavalta ja liian leveältä.

Tiedän, että huomenna olen enemmän, enemmän läskimpi, enemmän painavampi. Koitan kestää ja niellä sen.
Huomenna kouluun ja taas sama rumpa alkaa, opiskelu, pänttääminen ja iloiset tekohymyt jotka viiltävät sisältä.
Ahh kaikki on helvetin hyvin, mikäs tässä. Puren huulia yhteen ja nielen sen kaiken, niinkuin minä aina teen, niinkuin minut on opetettu tekemään.

Lintsaan treeneistä, vetoan darraseen oloon joka on jo helpottunut, vetoan siihen, että polvia mukamas särkee. En vaan jaksa nostaa persettäni tästä tuolista ja mennä polttamaan ihrojani. Säälittävääkö, kyllä.

Oikeasti en sais enää yhtää tiputtaa mun painoo, mut ei siitä oo huolta, koska eihän se enään tule tippumaan. Nythän mä alan syömään. Södis ei varmasti irrota mun ruokalautasesta katsetta ennenkuin joka ikinen muru on uponnut mun kitalakeen, ennenkuin se kuulee kuinka katkerasti nielaisen palasen alas. Klunks..

Antakaa vaan mun hoitaa asiat mun omalla tavalla, huonoimmalla ja "turvallisimmalla"
Kyllä mä tiiän mitä oon tekemäs ja mihin mä oon menemäs.
Älkää kiltit koittako estellä, oon oikeesti tosi pahoillani ♥



lauantai 23. tammikuuta 2010

Mä rimpuilen sun suojasta pois

Mä rimpuilen sun suojasta pois, mä oon niin pahoillani.
Mä huomaan kuinka sä katot mun luotasta, nostat kulmakarvoja ja vaadit silmilläs mua hakemaan lisää puuroa. Mä nostan mun katseen ja pyristän päätäni hitaasti oikealle ja vasemmalle. Puristaessani huulia yhteen Södis nostaa nopeasti puurolautaseni ja nousee, nostaa kattilasta uuden kauhallisen puuroa lautaselleni. Mä katon sitä vihasesti ja osottaen, että en syö enempää. Mä häviän, mä häviän joka kerta sen katseelle ja sen voimakkaalle taholle.
Södis tietää musta paljon, niin paljon. Mun syömisistä ja jokseenki mun tuntemuksista, vaikka se ei ite niitä voi tuntea tai kuvitella se sentään yrittää. Koittaa nostaa mua maasta. Musta tuntuu et mua koitetaan lihottaa ja mä laitan yhä enemmän vastaan. Ja niin puurokulhollinen tyhjä, ja huomaan kuinka Södis on ylpeä, minä taas pettynyt. Ääliö, luuseri, läski huhu kuka sut syömään käski?

Eilinen päivä oli vain yhtä ahmimista ja oksentelua, olin totaallisesti epäonnistunut ja aivan varma huomisesta painostani. Rutkasti lisää läskiä.
Meinasin oikeasti seota aamupainostani 45.7kg, Kävin vaa'alla varmaan 5 kertaa peräkkäin toteakseni saman uudestaan. Numero ei hävinnyt siitä mihinkään ja päädyin lopulta siihen, että vaa'asta on batterit lopussa, aivan varmasti on. Kuinkakohan monta kertaa se on näyttänyt näytössä C:tä? Tai - eRR? Mitä liekään, joka sitä, että painoa on siinä liikaa (minkä kyllä tiedän.) Tai siten se on lopullisesti hajonnut.

Uskollauduin jopa snaomaan iskälle, vaaka on rikki se näyttää ihan omia ja sitä että batterit hipovat loppua. Sain vain naurua takaisin ja iskä vannotti minulle "Se ei ole rikki, minun painoni on ihan oikein siinä" Voi kyllä se on rikki, en luota siihen enään.

Päädyin siihen tulokseen kumminki, kun teille olen nyt emnnyt lupaamaan, että kuvia tulee 46kg:sena niin jos olen vielä huomenna alle sen (Tuskinpa vaan..) tätä menoa sitä ei tule tapahtumaan. Kuitenkin jos vaaka päättää olla mun puolella niin kuvia on tulossa ainaki mun jaloista, jos mä vaan kehtaan näyttää niitä. Onko toivomuksia mistä muista kohtaa haluatte kuvan? Henkilöllisyyttäni en halua paljastaa..

Joten ehotelkaa, ne kuvat toteutuvat sitten joskus.. :)

maanantai 18. tammikuuta 2010

Se on luvannut rakastaa minua aina, eikä se koskaan hylkää.

Otan haarukan käteen ja tungen suuhuni nuudeleita. Maku on erilainen, kuin ennen. Nämä nuudelit maistuvat pahalta. Oksennus melkein hiipii jo valmiiksi kurkkuuni.

Lasken haarukallisia sitä mukaan kun joudun nielaista ällöttävän kiemurtelen nuudelin.
Mieleni tekisi vain käydä tyhjentämässä kaikki vessasta alas, mutta en tee sitä. Tällä kertaa en tee sitä. Odotan vain kulhon tyhjentyvän, odotan, että näen taas kupista vihreän pohjan. Viimeisetkin nuudelit pääsevät turvaan mahaani ja minua kuvottaa. Pettymys vallitsee mieltäni ja kehoani
. Näytän turvonneelta ja täyteläiseltä.

Nuudelit joita ennen rakastin, nykyään vihaan.


Usein mietin, miksei aina voisi olla lapsi. Pieni lapsi, joka ei ymmärtäisi maailman pahuutta, lapsi jolla ei olisi vaatimuksia. Lapsi, jota vanhemmat suojelisivat kaikelta ja kaikilta.

Pitkin päivää vähän väliä tärisen ja tunnen taas nälkää. Eihän siitä ole kuin pari minuuttia, kun ahmin paahtoleipiä ja kanakeittoa? Ajatus tuosta saa oksennuksen hipomaan kurkunpäätäni.

"Olet pelkkä pettymys"
"Surkea, sorrut aivan liian helposti"
"Liikkuiset edes joskus"
" Tai pitäisit lupauksesi"
"Läski läski läski"
Tuo on tuttu ääni, se taitaa olla itsetuntoni.

Itsetuntoni, se on mun turva, mun kouluttaja, mun opettaja. Kuuntelen ja noudatan sitä.
Se on luvannut rakastaa minua aina,eikä se koskaan hylkää.

Puristan kynsillä vasempaa kättäni kovempaa ja kovempaa.
Odotan, että tunnen jotakin.
Havahdun nipistykseen vähän ajan päästä.

Tunnen siis vielä, olen elossa.
Vedän hihaa alemmas ja peitän sormeni ja kämmeneni.
Rumat punertavat kynnen muotoiset viivat täydentävät kättäni.

ja olen taas jälleen pettynyt, itseeni..

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Tein kaiken väärinpäin ja vaan väärällä tavalla

Ja miten pahalta se tuntuukaan itse pilata omaa elämää

Joka ikine päivä mä mietin et, jos oisin vaa tehny asioita toisin, hakenu apuu, puhunu jollekki. Keskittynyt edes johonkin muuhun kuin syömiseen. Jossain vaiheessa huomasin kuinka se vei minua, enkä minä sitä. "Se" päätti päivistäni ja viikonlopuistani,menoista ja monesta muusta.
Siinä vaiheessa tajusin,
se on menoa nyt.

Kyl mä uskon vieläkin olevani
vahvempi kuin "se", mut joka päivä se saa enemmän voimaa ja kasvaa mun pään sisällä. Mä sinnittelen ja pyristelen vastaan, mut oon huomannu pääseväni helpolla, vain antamalla periksi. Niin tämä asia tulee jatkumaankin, niin kauan kun asiat ovat näin, eli suoraan sanoen ihan hyvin, mä jatkan ja jatkan ja jatkan niin pitkälle kuin vain voin, niin pitkälle, että joku saa revittyä kynsillänsä minut tästä pois.

Voin sanoa, että +300g
repi minua sisältäni, ja tunsin joka ikisen ylimääräisen gramman minussa, aivan kuin minussa olisi jotain ylimääräistä.

Mä luulin että alkoholi pyyhkis huolet/
Eikä enää tarvis yksin nyyhkii vuotees/
Se korjais sieluni sekä pahan mielen/
Mut syvemmälle maahan veikin tän tytön pienen/
Mä halusin vaan elää en olla paha ihminen/
Tajunnut elämän haurautta mä silloin vissiin en/
Tein kaiken väärinpäin ja vaan väärällä tavalla/
Ja niistä virheist haavoi sain joita ei mikään paranna/

lauantai 16. tammikuuta 2010

i k ä v ä

Istun tuolillani ja käperryn vilttiini, pehmeä villa pitää lämpöäni yllä.

Mulla on ikävä, tunne et joku puuttuu. Tuntuu oudolta kun en tunne Södiksen käsiä mun ympärillä.
Mul ei oo turvallinen olo. Se on ainakin kahden viikon ajan lämmittänyt mua öisin, halannut, pussannu ja huolehtinu musta. Tänää oon yksin, joudun tyytymään pehmoleluuni ja vilttiin. Joudun käpertymään yksin pehmeään täyteläiseen peittooni. Mä vihaan sanaa yksin, mä en halua olla yksin.

En haluis myöntää tätä, mut ensimmäist kertaa pitkään pitkään aikaan musta tuntuu joltain. Tää tunne on outo, en ehkä ikinä ennen oo tuntenu sitä näin vahvasti.
Jotkut kutsuvat sitä rakkaudeksi, mikä on rakkaus, mitä se on?
En mä ole rakastunut, olen ihastunut todella pahasti ja liian pysyvästi.

Kerrankin mulla on nii luonnollinen olo jonkun seurassa, olo et voin elää ja näyttää miltä musta tuntuu.

ja tiiättekö tää tuntuu helvetin mahtavalta. En haluu hukata tätä tunnetta. Ihankun oisin vetänyt jotain muutakin kuin vettä, menen aivan sekaisin välillä onnesta.
Toisinaan löytyy päiviä, jolloin voisin juosta ikkunan läpi.

Mua pelottaa, kohta herään vain tavalliseen päivään ja huomaan et tää kaikki on ollu vaa unta ja ainut asia joka mut täyttäis ois ikävä.
Välillä tää tuntuu aivan sairaalta, vaik Södis ois mun vieressä selkä muhun päin, mul saattaa tulla ikävä.
Ehkä mä vaan pelkään et joku päivä se vaa katoo.

Menen nukkumaan ja lasken pääni Södiksen tyynylle, siinä on mieto ja ihana tuoksu. Se on ihan Södis, ehkä nii mun on helpompi olla. Sit mä käännyn ja käperryn mun peittoon ja kuiskaan; hyvää yötä .
Kiitos, et sä oot siinä

PS. Alla saman päivän postaus !!

Don't cry say fuck and smile


I don't wanna hurt myself anymore

Aivan nyt kun mulla on mahdollisuus kertoa tänne kaikki, lukittaudun.
Ajatukset eivät tule ulos vaan pysyttelevät sisällä.

Pieni hento hymy näkyy kasvoiltani, ja olen onnellinen, onnellinen vaa'an luvuista.
46.2kg. Mä siis tein sen. Osaan olla onnellinen edes siitä, että onnistuin laihtumaan ihan vähän. Vaikka mulla kestikin siinä kauan, kauan. monta tuskaista iltaa ruokapöydässä. Monta ahdistus hetkeä. Monia kyyneliä. Olin monta päivää peräkkäin sadan gramman päässä 46.5kg, mutta paino oli päättänyt jummata siinä eikä laskea, vaikka tein mitä. Eilen päätin, et aivan helvetin sama lihonko, en vaan jaksa. Enkä ollut syönyt ilta seittemän jälkee mitään. Keräsin loput energiat ja kalorit alkoholista, viinasta. Loppuilta mä tein tuttavuutta vessassa pöntön kanssa. Ihan siitä syystä, et oli niin paha olo fyysisesti. Siinä mä sit laihuin ne 400grammaa.
Vaikka olin syönyt kaikkea päivän aikana.

Henkisesti mä voin huonosti, mua pelottaa sanoo toi, mua pelottaa myöntää se. Eniten mua pelottaa ymmärtää et kukaa ei saa mua täält ylös. Kukaan muu ku mä ite.
Ent jos mä en haluu, jos mä en haluu nousta kuopasta? Mä haluisin jatkaa ja jatkaa. Silt must tuntuu, ekaa kertaa mä sanon tän, mä en osaa enää lopettaa..

Oon ansainnu tän, mä tiiän sen. Oon ollu välil nii apska ihminen, et munki on joskus aika kärsii. Oon vaa liian pettyny itteeni lopettaakseni tätä. Näin on hyvä olla. Nyt mulla on joku tavoite, joku päämäärä elämässä.

Kuuntelen ihmisii, mun ystävii ympäril. Ne puhuu ja kertoo kaikkee mitä haluu elämältänsä, poikaystävän, jännitystä, hyvän työn, ihanan perheen ja paljon rahaa.
Enks mä todellakaa haluu mitää muuta ku tätä?
Mul ei vaa oo enää voimii "parantuu" Ainakaa en enää jaksa valehella itelleni paremmasta huomisesta. Kyl mä jaksan hymyillä, tukee ja rakastaa muita. Ei mul oo mitään välii.

Elämä pyörii nii paljon kaike ruuan ympärillä, painon. Fudis ja Södis vie onneks turvallisen ison palan mun arjesta. Oon onnelline et mul on Södis mun vieres. Oisin vaa nii hukassa, oisin valitettavasti ilman sitä vieläkin syvemmällä pimeydessä.

Mut oikeesti nyt mä oon onnellinen, kai se tuntuu tältä. En oo ihan varma edes mitä se sana merkitsee. Nyt vain tuntuu siltä. Oon onnellinen, jos laihdun ja samalla jaksan.

Jaksan olla koulussa, Södiksen kanssa, nähdä kavereita, pelata fudista ja mikä tärkeintä, olla vain mahdollisemman täydellinen.

Usein illalla mä istun mun sängyllä. Polvet koukussa, rutistan ja halaan itteeni ja valehtelen, uskottelen itelleni et mä muutun vielä,parannun ja opin oleen itteni kanssa.
Tuntuu pahalta valehdella, mut hyvältä uskoo ees johonki. Mut ikinä ei saa lakata uskomasta mihinkää, aina pitää uskoo johonkin, nii tietää et on vielä elossa.

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

I will be back


Nyt on aika pukee kamat päälle ja pakottaa ittensä tonne kylmyyteen lenkille.
En jaksa tätä laiskottelua, saati sitten syömistä.

Päätin tässä just et tuun tänne vasta takas kun oon 46.5kg siinä voi mennä ikä ja terveys tai sitten ehkä helpoimmalla tavalla kolme-neljä päivää, toivotaan parasta.
Nyt pidän vaan pään kasassa, jotta ei tuu tarvetta tulla tänne huutaa.

Kiitos rakkaat tsempistä ♥ ps. Tarviin teitä, tietäkääki se ;)

maanantai 4. tammikuuta 2010

I must be something


Mua itkettää, eiku suorastaan mua naurattaa.
Mikäkö?

Helppo vastata: Minä.

En oo edenny asioissa paskaakaan. Laihtuminen, mitä se tarkottaa? En edes enään tiedä. Lihominen on tullut liian tutuksi ja syöminen, se yhdistää mua ja mun suuta enemmänku uskottekaan. Kyllä juu mä olen ajatellut taas ryhdistäytyä, teen sen viimestään ennen seuraavaa terapia aikaa. En todellakaan kehtaa mennä sinne ja ilmoittaa sortuvani oksenteluun, mutta silti olen lihonut, ehen todellakaan. En uskolla kärsiä, en uskolla tuntea nälkää saati sitten kipua. Turhaan mä sitä pelkään? Eihän pelko tai kipu voi tappaa? Vai voiko?

Ainakaan mulla ei oo niin yksinäistä, Södis pitää mulle seuraa. Se ei tuomitse eikä kyttää mun ruokia, tein suuren askeleen kun kerroin tästä vammailusta. Se ei ollu moksiskaan, joten sitä ei haittaa tai sitten se ei ottanu tosissaan. Kyllä se tais sanoa "Kuhan se ei lähe käsistä, siitä pidän huolen" Enemmän luin riveistä "No etsä sairaalta näytä, joten tuon laihduttamisen täytyy olla ihan tervettä ja hyväksi sulle"

Taas nostan itseäni niskasta ja pyydän itseäni hokemaan "Läski läski läski" Koska onnistuin lopettamaan tuon jossain välissä, olen unohtanu mitä olen. En edes enään ole varma kuka olen? Mitä mä teen täällä? Missä kaikki mun ystävät on? Tuntuu vaan nii kylmältä elää täällä. Odotan vain tällä hetkellä eniten sitä, että vaaka näyttää mun haluamaa lukua. Siihe on liikaa matkaa ja joka ikinen päivä oon siitä kauempana. En halua rikkoo mun unelmia, haluan pitää niistä kiinni. Se jos joku tulee vaatimaan ja paljon.

.. ja kasvissyöjän elämä on maistunut ihan hyvin näin jo neljä päivää!
.... Enkä mä oo sortunu herkkuihinkaan.


Maybeeee I caaaaan dooo it