perjantai 21. marraskuuta 2014

minä ♡ sinua

En koskaan ollut tiennyt,
että jokin niin pieni
voisi
vaikuttaa elämääni
niin paljon.
En koskaan tiennyt, että
voisin jotakuta rakastaa
niin paljon.
En koskaan tiennyt, että
rakastaisin olla äiti.

Ennen kuin minusta tuli
äiti,
En tiennyt miltä tuntuu,
kun sydämeni on ruumiini
ulkopuolella.
En tiennyt kuinka ihanalta
voi tuntua, kun syöttää
nälkäistä vauvaa.

En tiennyt siteestä äidin
ja lapsen välillä.
En tiennyt, että jokin
niin
pieni voisi saada minut
tuntemaan itseni niin
tarpeelliseksi.

Ennen kuin minusta tuli
äiti,
En ollut koskaan noussut
ylös yöllä kymmenen
minuutin välein
tarkistaakseni,
että kaikki on kunnossa.

En ollut koskaan tuntenut
sitä lämpöä
iloa
rakkautta
sydänsärkyä
ihmetystä
tai tyytyväisyyttä, joka
äitiydestä tulee.
En tiennyt, että voisin
tuntea niin paljon...

Ennen kuin minusta tuli
äiti




ps. Olen lauantaina jo 3 viikkoinen vauva ♡
nukun melko vähän päivällä ja tarkkailen kaikkea.
masuvaivoja minulla on ollut runsaasti :( jotka itkettävätkin välillä.
öisin nukun parhaimmillani 4 tunnin pätkiä. Mutta viime yönä heräilimme kahden tunnin välein.

Hyvää viikonloppua teille ♡

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

1.11.2014 minusta.. tuli onnellinen äiti. Meistä tuli perhe ♡

Pieni kaunis tyttäremme syntyi la yön puolella 3.03 <3 nbsp="" p="">mitoin 3155g ja 51cm. Loppu oli nopea mutta alku erittäin kivulias ja raskas.
Myöhemmin lisää. Vielä keräillään voimia.






sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Niin lähellä, silti niin kaukana

Aika alkaa masukilla olemaan aika lopussa, nimittäin pian hän on täällä meidän sylissämme. 
Odotan sitä enemmän kuin mitään muuta. En tiedä olenko "valmis", mutta innoissani. "pientä" masua alkaa kyllä tulla jo nyt ikävä, vaikka koen nämä liitoskivut todella kipeiksi. Sängyssä kyljelle kääntyminen on aivan kamalaa. Oikeastaan sänkyyn meno ja sieltä pois tuleminen on jo semmosta hikoilua, että huhu..

Nyt mennään siis jo 38+4 viikkoja!!! Voi apua.. mä muistan kun mä olin jo niin malttamaton 10 viikolla ja toivoin et puoliväli olisi edes rikki, ja tässä sitä nyt ollaan. Pieni pelko rinnassa. "meneeköhän kaikki hyvin".. aina se pieni lause kuiskii mun korvaan "mitä jos". Mulle syksy ja varsinkin talvi on yleensä ollut erittäin hankalaa aikaa. Oon voinut henkisesti erittäin huonosti. Pahoja asioita on ajottunut loppuvuoteen. Ystävän kuolemia.. eroja. Ystävyyssuhteita.. 
Siksi mä ehkä pelkään, mutta yritän pysyä positiivisen mielin. Enhän mä voi valmiiksi pelätä? Tai voin, mutta se tuottaa vain ikävää huolta ja stressiä. Täytyy vaan yrittää luottaa siihen että tämän joulun vietän moneen vuoteen pitkästä aikaa nauttien herkuista, mun perheestä !! Sekä ilman kyyneliä. 

Mulla myös todettiin raskausdiabetes joskus päälle 30 viikoilla. Ruokavaliosta huolimatta sokerit heittelivät joten mulla alotettiin tabletti lääkitys. Viimeks kävin ultrassa noin viikko sitten ja kirppu oli jo 3031g täyttä rakkautta :') laskettuun on enään 10 päivää! Jotenki aika tuntuu niin pitkältä ja toivoisin neidin itse tulevan ennen sitä ulos, muuten raasu sitten "savustetaan" yksiöstään. Kontrolliaika on sovittuna jo jorviin 5.11 klo 9.30 jos ennen sitä ei mitään ole tapahtunut. Jos olen auki katsotaan eri käynnistys tapoja ja jos en niin he asentavat ballonkin jonka jälkeen todennäköisesti menen vielä hetkeksi kotia ja odottelemme tilanteen etenemistä (supistusten, vesienmenoa jne) mutta H-hetki alkaa olla pian käsillä. IIKS!!!!!



Voi luoja.. sain instagramiin aivan ihanan viestin eräältä henkilöltä. En meinannu eka huomata sitä. Meni selkää pitkin vain kylmät väreet. Ja aloin taas muistelemaan vuosien takaisia asioita. Enään se ei tee niin kipeetä ja niitä voi katsoa toisin silmin. Semmoisin silmin joilla en uskonut niitä katsovani koskaan. Terveys on todella kallis asia. Sitä ei moni tajuakkaan ennenkuin sen menettää. Mä en ymmärrä kuinka mä oon selvinnyt niistä päivittäisistä ajatuksista, jotka piinasivat minua herkeämättä. Ja nyt mä olen tässä. Välillä en tunne oloani oikeutetuksi tähän. Tiedän täälläkin NIIIN monia jotka voivat huonosti, joiden kuuluisi nähdä kuinka paljon heidän ympärillään on hyvää. Kuinka paljon masennus pimentää asioita ja saa pään sekaisin. Haluaisin niin halata teitä kaikkia ja saada teidän olon tärkeäksi.

Osittain siksi, mun on välillä hankala palata tänne kirjoittamaan. Moni täällä on koskettanut mua niiiiin syvästi. Lukiessani teidän ajatuksia, kirjoituksia. Koskettaessani teidän tuskaa. Ja kuitenkaan voimatta tehdä mitään. Se tuntuu vain niin voimattomalta, huonolta. Ja siksi haluaisin, että voisitte nähdä asioiden muuttuvan. En ikinä itsestänikään oisi uskonut. Niin hukassa olin eikä mikään muu tuntunut hyvältä kuin kuolema. Älkää kuitenkaa ikinä antako periksi. Ajatelkaa "pakko se on olla täällä, huomista ei kukaan tiedä, kaikki.. aivan kaikki meistä vielä täältä lähtee ja kuolee" miksi siis sinä tekisit sen nyt? Elämä on arvoitus. Anna sille mahdollisuus.  Koska koskaan ei ole liian myöhäistä.



38+0









Rakastakaa itseänne, edes tänään. 
Sillä me kaikki ollaan selviytyjiä.


ps. Palataan taas pian asiaan.
Olette tärkeitä.

ja haluan vielä sanoa, kiitos kaikille sanoistanne.
Kiitos myös heille jotka ovat/kuuluvat elämääni ja ovat 
livenä katsoneet mun kompuroivaa matkaa ja pitäneet mua pystyssä.
kiitos.

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

36+0 ♡

 niin raskaana oleva olo :D enään neljä viikkoa laskettuun aikaan ♡
Olisin kyl jo nii valmis saamaan tän lapsen. Ajottaisia supistuksia.
Muutamana iltana tullu kipeitä supistuksia ja vihlontoja. 13.10 vielä ultrataan
ja katellaa  kirpun kokoa :) oon ollu nii väsyny eikä bloggaaminenkaan oo nyt inspannu.
Täytyy toivoo et kirjottamis into palautuu. Tuun kyllä varmasti kertomaan teille synny-
tyksestä :) nyt vaan koitan rauhallisin mielin odotella. Vauvan oma kassi on jo pakattu.
omakin melkein. Kaikki on valmista. Vain vauva puuttuu.
mitä muhun tulee, voin hyvin. Tasapainoisesti. Oon onnellinen.
Ja ymmärtänyt vaa päivä päivält paremmin omia ajatuksiani.
oon vaan niin rakastunut ♡

Aletaan tässä just tekemään ruokaa murun kans.

Muutama kuva vielä tähän :)


Tämmöset kenkuli-ihanuudet Eban äiti oli ostanu mulle ♡
ekat VANSsit :D täytyy myöntää et on kyllä vähä eri tuntuset ku h&m kengät.
vaikka niistäkin tykkään :-) 






Tuorein masu ♡ alkaa napa jo osottaa alas päin ^^ 




keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Tässä ja nyt ♡



Ps. 31+0 ♡ 32 raskausviikko alkaa.
Kirppu painaa jo n. 1500g.

mä olen on-nel-li-nen


toivottavasti tekin ♡ 
pus.

perjantai 29. elokuuta 2014

#kutsumua OSALLISTUKAA ♡




"Sosiaalisessa mediassa tunnuksella ”‪#‎kutsumua‬” tunnettu kampanja kehottaa ihmisiä puuttumaan kiusaamiseen. Kampanja leviää haastekuvilla, joissa ihmiset poseeraavat kahden paperille kirjatun sanan kanssa: toinen kertoo lokerosta, johon osallistuja on joskus luokiteltu, toinen ominaisuudesta, josta hän haluaisi itsensä muistettavan." (Lähde: uusisuomi.fi)




Pitkästä aikaa masukuvaa. Enään 10viikkoa ♡ tänään 30+2

torstai 21. elokuuta 2014

“And then we never spoke again.”



Tiedättekö sen tunteen kun luulette ja oletatte jonkun tosissanne olevanne ystävänne? Tai sen tunteen kun sä päivä kausia odotat joltakulta tärkeältä vastausta? Mä oon jo pienenä luottanut vahvasti siihen että tosiystävät pysyvät. Ehkä mulla on huonoa tuuria tai jotakin, mutta ei ei ne pysy. Ei edes semmoiset ystävät jotka on kulkenu sun elämässä kauan mukana. "Mä oon aina tässä, tapahtu mitä tapahtu, lupaan. Rakastan sua" Monestikkohan mä oon kuullu noi sanat? Monesti. Eikä ne ikinä oo pitäny paikkansa. 

Mun pahimpina aikoina mun luona on pysyny monikin, mä oon niin kiitollinen siitä. Ettei mua oo jätetty yksin. Että mua on käyty sairaalassa asti katsomassa. Että mun vieressä on nukkunut joku ja pitänyt kädestä kiinni.

Mutta nyt, kun mä oikeasti voin hyvin. Mun ympärillä ei oo hirveenä ihmisiä, kukaan ei muista mua. Vaikka mä laittelen viestejä lähes päivittäin. Pistää vaa mietityttämään missä on menny vikaan? Miksi vain silloin mun luona oli läsnä ystäviä kun mä olin kuolemanpartaalla? Miksi vasta silloin?  Tai sillon kun mä elin mun rappio elämää ja kalja maistui sekä ovet oli avoinna monelle.
"oot mulle tärkee"- kuulu useesti viinan huuruisesta suusta.


Mutta ei enään. Ei selvänä. Nyt musta on tullu "tylsä" ihminen joka ei rellestä ja sekoile päivät pitkät. Niinkö? Onko mulla todellakin ollut vääriä ystäviä? tai ei vääriä, mutta mä oon oikeesti olettanut että ne ois aina tässä. Edes muutama. Emmä olisi jättänyt pitämättä yhteyttä. Päinvastoin. Olisin ikionnellinen, jos mun ystävä olisi raskaana kaiken sen jälkeen mitä kaikkea pahaa hänen elämäänsä on mahtunut.


Alkoholi tuo ystäviä,mutta moniko niistä jää vierelle kun alkoholi poistuu? Ne keillä jää. Täytyy olla ikionnellinen. 



Tämä ei tarkota sitä että mä oisin täysin yksinäinen, ehei. Muutama ihana ihminen on tullu mun elämään. Mutta silti mä lähes hetkittäin pelkään koska hekin vain "lähtevät" jättävät viestittelemättä, vastaamatta tai vain katoavat. 





Mun varmaan kuuluis olla onnellinen siitä että sellaset ihmiset on lähes poissa mun elämästä, jotka ei sit loppujen lopuks välittänytkään. Silti pieni osa mua, kaipaa heitäkin suunnattomasti.



There comes a time when you just have to roll with the punches.
And although it may hurt and bruise now, it will heal with time, just as all things do. 
Every person we meet, whether a positive or negative experience, 
teaches us something that we needed to learn. If we embrace the lesson, 
then we grow as a person and hopefully that lesson will carry on with us. 
Never regret the past, because the past is written in stone and is beneath where you stand now in the present, and just another stepping stone for you to move forward in the future.
Sometimes we can’t save the ones we love. 
They don’t want to be saved. 
They want to live in ignorant bliss. So no matter what you may have wanted to do, 
until they are ready, they can’t change. 
So, when this happens, and we know they may never be the same one that we loved, 
we have to learn to let go. 
We don’t let go because we don’t care. Or because we can’t wait. 
We let go because they aren’t ready to move forward with what they once had 
or to make what they once had even better. It’s a sad truth, 
but even sadder when you are living in that moment.